Joukkoliikkeiden synty ei pysähtynytkään postmoderniin aatteettomuuden aikakauteen, kuten piti – sen todistivat miljoonat sodanvastaiseen mielenosoitukseen osallistuneet helmikuussa 2003. Hyökkäys Irakiin kohdensi uudelleen Seattlessa alkanutta globalisaatiokriittistä liikettä, jonka seuraava koitos on heinäkuun G8-kokous Skotlannissa.

Globalisaatiokriittinen joukkoliike nousi ensi kertaa median tietoisuuteen viisi vuotta sitten Seattlessa Maailman kauppajärjestön kokouksen yhteydessä. Euroopassa samoista lähtökohdista syntynyt liikehdintä herätti huomiota mm. vuonna 2001 Göteborgissa ja Genovassa. Yhdysvaltoja ravistelleet terrori-iskut muokkasivat sittemmin mielenosoittajienkin rintamaa uusille urille, kun köyhyyden vastainen kamppailu sai rinnalleen vahvan sodanvastaisen liikkeen.

“Väitetään, ettei postmodernina aikakautena pitäisi syntyä uusia liikkeitä, ja kuitenkin vuonna 2003 joidenkin arvioiden mukaan jopa 35 miljoonaa ihmistä ympäri maailmaa osoitti mieltään sotaa vastaan”, muistuttaa Sosialistiliiton tilaisuudessa Suomen Sosiaalifoorumissa lauantaina puhunut Juhani Lohikoski.

Vaikka kansainvälispoliittisen tilanteen muuttuminen on jakanut rintamaa, marssivat eri painotuksilla kampanjoivat liikkeet Lohikosken mukaan lopultakin samasta syystä: “Vastikään Yhdysvallat sai Maailmanpankin johtoon oman kaverinsa Wolfowitzin - kauppapolitiikan ja sodan kautta viedään eteenpäin samaa imperialismia.”

Aseellisen voimankäytön ohella globalisaatiokriittisen liikkeen ajankohtaisia teemoja juuri nyt ovat mm. kehitysmaiden velkakysymys, Tobinin vero ja ilmastonmuutos. Heinäkuussa kampanjointi keskittyy Skotlantiin G8-kokouksen liepeille, jonne odotetaan paikalle yli 250 000 aktivistia.

Kansalaistottelemattomuus ei enää kirosana

Mitä joukkoliikkeet ovat viidessä vuodessa saaneet aikaan? Lohikoski muotoilee tuloksia varovaisin sanakääntein – vaikka Seattlen ja Cancunin WTO-kokoukset kaatuivat ristiiriitoihin, niiden toimintatapoja ei pystytty muuttamaan. Asioista kuitenkin puhutaan nyt enemmän kuin viisi vuotta sitten ja vaihtoehtoisten ajattelijoiden teokset ovat esillä kirjakauppojen hyllyillä. Liikkeen saavutuksiin voidaan kirjata myös sosiaalifoorumien aktivoituminen ympäri maailmaa.

Globaalit ongelmat ovat kuitenkin niin suuria, että todellisten muutosten aikaan saamiseksi tarvittaisiin nyt huimasti enemmän voimaa ja todellisia tekoja. Greenpeacen energiakampanjasta vastaavan Kaisa Kososen mukaan esimerkiksi ilmastonmuutoksen tärkeys ja kiireellisyys on alettu viime aikoina tajuta, mutta radikaaleihin poliittisiin päätöksiin ei riitä uskallusta.

“Meillä voi olla vaikka kymmeniä ympäristöjärjestöjä lobbaamassa asiaa vallan käytävillä – mutta se ei enää riitä. Tarvitaan vahvaa kansalaisliikettä, sillä muutosta ajavat poliitikot pelkäävät saavansa yritykset ja kiukkuiset kuluttajat kimppuunsa.”

Mistä nuo massat löytyvät? Ay-liike on Lohikosken mukaan Suomessa ollut sivussa globalisaatiokriittisestä liikkeestä, ja johtajiensa perusteella se on usein leimattu taantumukselliseksi. Tavalliset kadunmiehet saadaan liikkeelle helpommin silloin, kun kyse on konkreettisesta, ymmärrettävästä asiasta – sota on yksiselitteisempi vihollinen kuin vaikkapa ilmastonmuutos.

“Mediakin uutisoi näyttävästi helmikuun 2003 mielenosoitukset ja antoi sellaisen vaikutelman, että “tätä kaikki kunnolliset ihmiset tekevät nyt.” Sille oli helppoa olla sodanvastaisen liikehdinnän tukena, mutta heti jos asiaan liittyy intressiristiriitoja, media vaikenee”, toteaa Kosonen.

Yleinen mielipideilmasto on kuitenkin Kososen mukaan kehittynyt siihen suuntaan, että kansalaistottelemattomuus ja aktivismi eivät ole niin suuri kauhistus kuin kymmenen vuotta sitten.

Vetoa vasemmalle

Globalisaatiokriittinen liike on koko ajan ollut lähempänä politiikan kentän vasenta laitaa kuin oikeaa, vaikka esimerkiksi ympäristöasiat ovat yksittäisten kansanedustajien agendalla puolueessa kuin puolueessa. Lohikosken mukaan olisi tärkeää pystyä painostamaan poliittisia puolueita muuttamaan agendaansa; nimeltä hän mainitsee sosiaalidemokraatit.

Perinteinen oikeisto-vasemmisto jakolinja ei kuitenkaan ole monille nykyliikkeille se oleellisin. Yleisöstä kysytäänkin, miksi yritettäisiin vaikuttaa juuri sosiaalidemokraatteihin eikä oikeistoon.

“Myös oikeisto näkee ongelmat, mutta ero on siinä, miten ne halutaan ratkaista. Ajatus “rikkautta kaikille” ei ole realistinen, kun maapallon luonnonvarat ovat rajalliset”, tuumaa Kosonen mutta korostaa, ettei liputa minkään yksittäisen puolueen aatetta.

“Ongelmallinen on myös ajatus siitä, että kun kasataan varallisuutta, kaikki hyötyvät ja siitä tippuu automaattisesti myös köyhille. Afrikka ei ole rikastunut talouskasvun myötä, ja Suomessakin yhteiskunta on viime vuosina voimakkaasti polarisoitunut”, arvioi puolestaan Sosialistiliiton Lohikoski. Yksityistämisvimman ja tulostehokkuuden kääntöpuolena on vallan siirtyminen politiikasta talouden alueelle: “Tilanteessa jossa valtion ainoa politikka on veropolitiikkaa, ei ehdokas voi enää vaaleissa luvata kovin paljoa.”