Tämä artikkeli on alunperin julkaistu ilmasto.org-sivustolla.

Ilmastonmuutos on tyyppiesimerkki ongelmasta, jonka ratkaisu vaatii hallinnon perinteiset rajat ylittäviä toimia. Monia viime vuosina tehtyjä laajoja politiikkaohjelmia on kuitenkin haukuttu tehottomiksi. Voiko siis esimerkiksi erilaisilla kestävän kehityksen ohjelmilla taistella ilmastonmuutosta vastaan? Ja mistä tietää, onko maailma heilahtanut ohjelman myötä hitustakaan haluttuun suuntaan?

Tällaisia kysymyksiä pohdin tänä vuonna julkaistussa väitöskirjassani, joka käsittelee Suomen kestävän kulutuksen ja tuotannon ohjelmaa (KULTU, 2003-2010). Yhtenä löydöksenä on, että ohjelma voi onnistua – tai epäonnistua – ainakin neljällä eri tavalla.

Ensimmäinen ja itsestään selvä mittari ohjelman vaikuttavuudelle on tietysti se, onko sen myötä tapahtunut ohjelmassa luvattuja asioita. Suomessa hyviä esimerkkejä laajoista mutta melko pikkutarkasti toteutetuista ohjelmista ovat viime vuosien hallitusohjelmat. Kun hallitukset ovat olleet kirjavan puoluejoukon epäpyhiä alliansseja, hallitusohjelma on välillä kahlinnut liiaksikin toimintaa koko neljän vuoden hallituskautena.

Tosiaalta vaikka ohjelman toteutus jäisi laihaksi, sen sorvaaminen saattaa olla tärkeä oppimisen paikka. Näin kävi esimerkiksi väitöskirjaani varten tutkimassani KULTU-ohjelmassa. Poliittisen ohjelman laadinnan ja toteutuksen prosessi onkin toinen mahdollinen vipuvarsi, jonka kautta ohjelma voi saada muutoksia aikaan, vaikka ehkä viiveellä tai mutkan kautta. Ohjelmaprosessi saattaa myös synnyttää uusia verkostoja tai toimia areenana poliittiselle miekkojen kalistelulle. Prosessin muoto voi siis paitsi edistää myös haitata ohjelmassa lausuttujen tavoitteiden saavuttamista.

Ohjelman kolmas mahdollinen vaikutusmekanismi on ehkä vähemmän ilmeinen: Kyse on siitä, että ohjelman kautta kerrotaan tietynlaisia tarinoita siitä, miten asiat ovat. Miten maailma makaa? Mikä on vinossa? Ja miten siihen vinoumaan voidaan vaikuttaa? Ohjelmien tai muiden poliittisten asiakirjojen tarinat, käsitteet ja metaforat saattavat alkaa elää omaa elämäänsä ja vaikuttaa laajastikin, vaikka ohjelmalla itsellään ei olisi poliittista ponnistusvoimaa takanaan.

Esimerkiksi Brundtlandin komission Yhteinen tulevaisuutemme -raportti lanseerasi kestävän kehityksen käsitteen vuonna 1987. Kestävän kehityksen puhetapa puolestaan vaikuttaa yhä siihen, miten esimerkiksi ilmastonmuutosta ja sen ratkaisukeinoja käsitellään. Määrittelyvalta on suurta valtaa, vaikka se piiloutuisikin kulisseihin. Toisaalta kieleen pätee sama kuin prosessiin: heikkojen ohjelmien ongelmalliset muotoilut saattavat ahkerassa käytössä tehdä ohjelmasta sen alkuperäisiä tavoitteita vastaan toimivan aseen.

Ohjelmien rituaalinen puoli on neljäs mahdollinen väylä, jonka kautta ohjelma voi vaikuttaa ympäröivään maailmaan. Käytännössä esimerkiksi laaja-alaisen ohjelman osallistava tekoprosessi saattaa uusintaa tietynlaista toimintatapaa tai käsitystä siitä, että suomalaiset pystyvät yhteistuumin ottamaan haltuun monimutkaisia ongelmakokonaisuuksia. Tällaiselle kulttuurille voi olla ilmastonmuutoksen turbulentteina aikoina tarvetta, vaikka itse toimenpiteiden heikko toteutus tuottaisikin pettymyksen. Jonkin ohjelman nimeäminen poliittiseksi rituaaliksi ei siis ole pelkkää pahan puhumista vaan aidon vaikutusmekanismin tunnistamista.

Jos tässä avattuja näkökulmia vetää yhteen, viestinä on siis, että laajojen politiikkaohjelmien vaikutuksia kannattaa tarkastella pelkkiä toimenpidelistoja laajemmin. Ohjelmaprosessissa, kielessä ja rituaalisessa merkityksessä piileviä mahdollisuuksia voi käyttää ennakkoluulottomasti hyväksi. Ohjelmia johtavien henkilöiden tulisi kuitenkin avoimesti kertoa, mitä missäkin ohjelmaprosessissa todella ollaan tekemässä. Mitä kautta vaikutus tapahtuu? Jonkun on tehtävä ohjelman tarjoamista mahdollisuuksista totta. Niin, ja vain niin, ohjelma voi todella muuttaa maailmaa.