Afgaaninaisten ääni kuuluviin median avulla

Nuori afgaaninainen Shakiba Adil pääsi opiskelutovereineen haastattelemaan ja kuvaamaan afgaaninaisia talibanien rikkirepimässä maassa. Syntynyt dokumentti kertoo karusti, miten afgaaninaiset elävät ja tulevat toimeen syrjäisimmillä seuduilla.

Dokumentissa vanha nainen raastaa juuresta pataan. ”Syömme perunaa aamulla, päivällä ja illalla, lihaa emme ole vuosiin nähneetkään. Minulla oli kaksi lehmää, mutta talibanit tappoivat ne”, hän kertoo kameralle.

Ruokaa on ison padan pohjalla tuskin kauhallista. Tietenkään se ei riitä kaikille, Zainat sanoo. Ruokaa on juuri niin paljon että hengissä pysytään.

Zainat on naisjoukon vanhin. Satoja hazara-heimon naisia ja lapsia asustaa Bamijanin laaksossa, juuri siellä missä talibanit tuhosivat 1 500 vuotta vanhat Buddha-patsaat. Punaiseen, rosoiseen kallionseinämään on hakattu luolia, joissa asuvat kaikkein köyhimmät ja unohdetuimmat afgaanit.

Silmäänpistävää on, ettei miehiä näy missään. ”Talibanit olivat odottamassa meitä, he teurastivat miehemme ja polttivat kaiken. Monet eivät päässeet pakenemaan, ihmisiä surmattiin mielivaltaisesti, naisilta leikattiin rinnat ja raiskattiin. Nyt täällä asuu satoja naisia ilman miestä. Mitä lapsista tulee ilman isää ja ilman leipää?”, Zainat kysyy.

Hänen lähellään istuvalta naiselta on tapettu pikkuvauva. Julmuudet nostavat ihokarvat pystyyn. Vauvalta leikattiin korvat, nenä ja kädet, vatsa viillettiin auki. Kun äiti palasi kolmen kuukauden kuluttua, ruumis oli kuivunut.

Hazarit olivat talibanien silmätikku, koska he ovat etninen vähemmistö, shiiamuslimeita.

Naiset avautuivat toiselle afgaaninaiselle

Dokumentin kaksi vuotta sitten kuvanneet nuoret afgaaninaiset, Shakiba Adil ja hänen opiskelutoverinsa dokumenttikurssilta, ovat päässeet kuvaamaan ainutlaatuista materiaalia talibanien rikkirepimään ja raiskaamaan Afganistaniin. He pääsivät lähelle naisia ja saivat heidät kertomaan elämästään siksi, että olivat samanlaisia kuin hekin: afgaaninaisia.

Shakiba tietää olevansa poikkeuksellisessa asemassa saadessaan kuvata ja voidessaan antaa äänen Zainatin tapaisille, jotka taistelevat Afganistanin naisten ja lasten oikeuksien puolesta. Hän on ylpeä sanoessaan olevansa toimittaja. Afganistanin ensimmäisiä naispuolisia tv-toimittajia.

Silti ylpeyteen sekoittuu surua. Vaikka tehtyä dokumenttia voidaan myydä ulkomaille, kotona Afganistanissa sitä ei tulla näkemään. Nauhalla näkyy liiaksi naisten kasvoja joita huivi ei peitä, kuuluu liikaa naisten ääntä jotka kertovat liian paljastavia asioita, ja näkyy, miten Shakiba ja hänen opiskelukaverinsa laulavat ja pitävät hauskaa dokumenttia tehdessään. Sopimatonta käytöstä Afganistanissa, missä naista pidetään yleisesti edelleen miehen omaisuutena, ja jossa naisen kasvot saa nähdä vain oma perhe. Kabulissa tämä on tosin muuttumassa, vain puolet naisista pitää afgaaninaisten vaatetta burkaa, Shakiba sanoo.

Nyt Shakiba on Suomessa, opiskelee Outokummussa media-alaa. Suomeen hänet tutustutti media-alan ammattilainen Tikke Tuura, joka oli Afganistanissa pitämässä dokumenttikurssia.

Maasedulla elämä on aina ollut samaa

Dokumentin tekeminen ei ollut helppoa. Nauhalla Shakiba peittää monesti kasvonsa peittääkseen itkunsa. Vaikka hän on afgaani, hän ei voinut etukäteen kuvitella ihmisten kokemia julmuuksia.

Pari kertaa häntä ja hänen tovereitaan kiellettiin kuvaamasta naisia tai puhumasta heidän kanssaan. Nauhalla näkyy kuitenkin myös nauravia miehiä, jotka Shakiban mukaan rentoutuivat, koska hän oli nainen. Paikoin häntä pelotti, sillä hän ei käytä burkaa, mikä on Kabulin ulkopuolella äärimmäisen harvinaista. Miesten tuijotus oli herkeämätöntä.

"Maaseudulla asiat eivät ole oikeastaan koskaan muuttuneet, ainoastaan kaupungeissa ne ovat menneet parempaan päin", Shakiba toteaa ja kertoo, miten tunnelma maasedulla oli muuttunut jopa kireämmäksi, kun he vuosi dokumentin kuvaamisen jälkeen matkasivat ympäri Afganistania tekemässä uutta dokumenttia. Syyksi kireyteen hän arvelee tuolloin tulossa olleita vaaleja.

Pieniä muutoksen tuulia kuuluu silti Heratin torilla seisovan burkakauppiaan valituksessa. Myyntiluvuissa näkyy, ettei burkan pitäminen ole enää pakollista kuten talibanien aikaan. Silti useimmat pitävät sitä, joko sosiaalisesta paineesta, perheen pakotuksesta tai puhtaasti ujoudesta. Ilman burkaa liikkuminen tuntuu liian paljaalta.

Haulikko pitää aavikolla sudet ruodussa

Dokumentissa Shakiba ja hänen kuvaustiiminsä jäljittivät pitkään aavikolla asuvia hudzi-paimentolaisnaisia, jotka siirtyivät ilmojen kylmetessä yhä etelämmäs. Kun he löysivät yhden heimon, heimon miehet kielsivät naisten kuvaamisen ja haastattelemisen.

Lopulta he tavoittivat lähes Pakistanin rajalta paimentolaisheimon. Rutikuivalla aavikolla on kivistä ja oljista kyhättyjä majoja, missään ei näy mitään vihreää tai elävää. Kylän vanhin kieltää kuvaamasta naisten kasvoja, mutta Shakiba ja hänen toverinsa kuvaavat kuitenkin.

Täällä asuvat ihmiset ovat Afganistanin pakolaisia, jotka pakenivat taliban-hallintoa Pakistaniin. Nyt arvioiden mukaan kolme miljoonaa on palannut takaisin Afganistaniin, vaikka suuri osa asuu vasta väliaikaisissa leireissä, joissa he odottavat lupaa palata kotiseuduilleen.

Heimon ihmiset ovat maattomia ja rutiköyhiä. ”Meillä ei ole yhtään mitään. Olemme täysin riippuvaisia miehistämme, mutta he eivät ole kotona emmekä tiedä koska he palaavat ja tuovat jauhoja ja öljyä”, naiset sanovat.

Yksi heistä kaivaa valtavan haulikon peittojen alta. ”Susia ja rosvoja vastaan, niitä aavikolla riittää. Me puolustamme itseämme.”

Afganistanin todellisuus on sekoitus raakuutta ja naurua, pelkoa ja mahdollisuuksia.

------------------------------------------------------------

Shakiba Adil ja Tikke Tuura olivat kertomassa dokumentin teosta ja afgaaninaisten oloista UNIFEMin järjestämässä Naiset ja Media -luentosarjassa.