Tavallisen länsimaisen kuluttajan arki ei pyörisi nykyiseen malliin ilman litiumioniakkuja.

Niitä käytetään melkein kaikessa pienelektroniikassa: älypuhelimissa, läppäreissä, partakoneissa, kameroissa – sekä tulevaisuudessa yhä enemmän myös sähköautoissa.

Yksi tärkeimmistä akuissa tarvittavista mineraaleista on koboltti, josta peräti 60 prosenttia tulee Kongon demokraattisen tasavallan eteläosista. Koboltintuotannon ytimessä on Kolwezin kaivoskaupunki, jossa Eettisen kaupan puolesta (Eetti) ry:n tutkija Anna Härri pääsi vierailemaan alkukesästä.

”Kolwezi oli köyhin kaupunki, jonka olen koskaan nähnyt, vaikka sieltä tulee suurin osa yhdestä maailman keskeisimmistä metalleista. Koboltin kaivaminen ei tuntunut tuovan hyvinvointia kongolaisille – tai ainakin hyvin vähän”, hän kuvailee.

Monet kobolttia hyödyntävät suuryritykset väittävät hankkivansa kobolttinsa eettisistä lähteistä. Härrin mukaan tällä hetkellä yritysten on kuitenkin lähes mahdotonta jäljittää koboltin alkuperää varmasti.

Tienesti dollarin tai kaksi päivässä

Kongon koboltti louhitaan kahdesta lähteestä: 80 prosenttia tulee isoista teollisista, usein kiinalaisten omistamista kaivoksista. Ne eivät päästäneet Härriä tutustumaan toimintaansa.

Noin 20 prosenttia kaivajista taas on pienkaivajia, joita on vaihtelevien arvioiden mukaan 150 000–255 000. Heistä todennäköisesti kymmenet tuhannet ovat lapsia.

”Lapsia oli töissä joka puolella. Mitään suojalaitteita ei käytetty. Ihmiset elävät hökkeleissä ja kertoivat ansaitsevansa yhden tai kaksi dollaria päivässä. Kaivajia kuolee onnettomuuksissa koko ajan”, Härri kertoo.

Isot länsimaiset firmat sanovat ostavansa kobolttinsa pääosin teollisista kaivoksista, joissa työolosuhteet ovat paremmat. Esimerkiksi ihmisoikeusjärjestö Amnesty International on kuitenkin kritisoinut vuonna 2017 ilmestyneessä raportissaan muun muassa Microsoftia, Lenovoa, Renaultia, Vodafonea ja Huaweita siitä, etteivät ne juurikaan valvo koboltin tuotantoketjuaan.

Härri ei vierailunsa perusteella usko, että länsimaiset yritykset voivat tällä hetkellä varmistaa aukottomasti, että niiden käyttämä koboltti tulisi vain teollisilta kaivoksilta eikä pienkaivajilta. Ainakin se on erittäin vaikeaa.

”Pienkaivajat toimivat aivan teollisten kaivosten kyljessä. Sekä teollisten kaivosten että pienkaivajien kaivama koboltti päätyy lopulta myyntiin kiinalaisille, ja silloin yrityksen on vaikea tietää, mistä tietty kobolttilasti on peräisin, ellei se valvo toimintaa itse yksityiskohtaisesti paikan päällä”, hän sanoo.

Koboltilla on linkki myös Suomeen, sillä Kokkolassa toimiva Freeport Cobalt jalostaa jo 11 prosenttia maailman koboltista. Yhtiö ei antanut Maailma.netille varsinaista haastattelua mutta kertoo sähköpostivastauksessaan, että yli 90 prosenttia sen jalostamasta koboltista tulee Kongon suurista teollisista kaivoksista, kuten Tenke Fungurumesta.

Freeport Cobalt kertoo myös hankkivansa kobolttinsa suoraan kuparivalmistajilta, joille kobolttihydroksidi on sivutuote. Se vakuuttaa käyvänsä kauppaa sellaisten yritysten kanssa jotka huomioivat työturvallisuuden, ihmisoikeudet ja ympäristön. Yhtiö kertoo myös tehneensä jo vuosien ajan sisäisiä hankinta-auditointeja ja käyvänsä paikan päällä, jotta vaatimukset täyttyvät.

Eettinen läppäri – vaikea tehtävä

Koboltin kysyntä ja hinta on viime vuosina kasvanut älylaite- ja sähköautobuumin takia. Siksi Kongon koboltille riittää kysyntää jatkossakin eettisistä ongelmista huolimatta.

Härri on mukana Koneen säätiön rahoittamassa hankkeessa, jossa yritetään muun muassa tutkijoiden avustuksella selvittää, onko mahdollista rakentaa täysin eettisesti tuotettu tietokone.

Se on ollut paljon vaikeampaa kuin alun perin ajateltiin, Härri tunnustaa. Koboltti ei ole ainoa ongelmallinen ainesosa, vaan yhdessä läppärissä on yli 30:tä mineraalia kaikilta maailman mantereilta. Kaikkiin liittyy omat ongelmansa, ja tuotantoketjujen jäljittäminen on lähes mahdotonta etenkin alan monopolisoituneiden toimijoiden vuoksi.

Ratkaisuvaihtoehtojakin on kuitenkin löydetty. Yksi niistä on kierrätys. Tällä hetkellä vain puolet elektronisista laitteista Suomessa kierrätetään, vaikka niistä voisi ottaa talteen arvokkaita metalleja. E-jätteen määrän voi odottaa kasvavan, sillä esimerkiksi älypuhelimen keskimääräinen käyttöikä on vain pari vuotta.

Toinen vaihtoehto voi olla kotimainen koboltti, jota Suomessa tuotetaan sivutuotteena Terrafamen kaivoksessa. Se ei kuitenkaan riitä koko maailman tarpeisiin – eikä Härri muutenkaan haluaisi viedä elinkeinoa Kongon köyhiltä pienkaivajilta.

Tärkeämpää olisi sen varmistaminen, että työolosuhteet ovat kunnolliset. Se voidaan tehdä vain valvomalla paremmin.

”Valvonta on vaikeaa, mutta kyllä suuret yritykset voisivat vaatia enemmän alihankkijoiltaan ja perustaa vaikka omia toimistoja paikan päälle. Tuotantoketjua pitäisi ottaa enemmän itse haltuun ja tehdä siitä lyhyempi – eikä shoppailla sieltä, missä raaka-aineet ovat halvimpia”, hän sanoo.

Esimerkiksi Amnestyn raportissa onkin jo kiitelty muun muassa Applea, HP:tä ja Delliä siitä, että ne ovat ottaneet askeleita tuotantoketjunsa avaamiseksi. Apple on sittemmin jopa kertonut neuvottelevansa koboltin ostosta suoraan Kongosta.

Entäpä sitten kuluttajat, jotka haluavat käyttää uutta elektroniikkaa mutta toimia silti eettisesti? Härri suosittelee seuraamaan esimerkiksi erilaisia listauksia, joissa kerrotaan, miten helposti tietty laite on korjattavissa. Kuluttajan kannattaa ostaa mahdollisuuksien mukaan helposti korjattavaa, laadukasta ja käytettyä elektroniikkaa ja käyttää sitä pitkään.

Hän kannustaa kuluttajia myös kysymään yrityksiltä, miten ne varmistavat vastuullisuuden. Samaa mieltä ovat Kongon pienkaivajat.

”Monet heistä tiesivät, että tuote päätyy lopulta länsimaihin. He kehottivat kuluttajia vaatimaan lisätietoa siitä, mistä koboltti tulee.”