”En voi unohtaa olevani elossa”

”Olen ihminen, planeetta Maan asukas. Olen nainen. Olen afrikkalainen, tulen Ruandasta. Olen ruandalainen.”

Rwanda 94 -esitys alkaa Yolande Mukagasanan sanoilla.

Lähes tunnin ajan Mukagasana, entinen sairaanhoitaja, on yksin näyttämöllä ja kertoo miehensä hätääntyneestä puhelinsoitosta, piileskelystä metsässä, nälästä, janosta, sisuksia runtelevasta pelosta ja hädästä, miehensä kidutuksesta ja kuolemasta, 15-vuotiaan poikansa sanoista: ”Äiti, meidän on erottava, ne tappavat meidät kaikki kuitenkin, mutta me emme halua nähdä sinun ruumistasi, isän ruumis riittää”.

Mukagasana menetti kansanmurhassa sisaruksensa, miehensä sekä kolme lastaan. Kaksi vanhinta kuoli macheten iskuihin, nuorin 13-vuotias hyppäsi itse joukkohautaan ja tukehtui ruumiiden alle. Mukagasana itse selvisi hengissä ihmeen kaupalla piileskellen 11 päivää entisen hutu-potilaansa kylpyhuoneessa, lavuaarin alla.

Eloonjääneen identiteetti

”Ennen jokaista esitystä mietin, pystynkö tähän taas”, Mukagasana toteaa hiljaa.

”Kukaan ei pakota minua yleisön eteen. Mutta minusta tuntuu, että se on minun tehtäväni. Mikään eikä kukaan voi estää minua puhumasta. Rakkaus omiani kohtaan vie minua eteenpäin.”

Mukagasana puhuu paon aikana kokemastaan valtavasta yksinäisyydestä:

”Uskoin olevani ainoa eloonjäänyt. Ja jos olin ainoa eloonjäänyt, uskaltaisinko puhua? Löytäisinkö oikeat sanat? Ja uskoisiko minua kukaan?”

Ohjaaja Jacques Delcuvellerie työsti esitystä neljä vuotta yhteistyössä ruandalaisten näyttelijöiden, belgialaisten kirjoittajien ja amerikkalaisen säveltäjän kanssa. Hänelle oli alusta asti selvää, että esitys alkaisi tositarinalla.

”Uhreilla ei ollut kasvoja, ei menneisyyttä. Halusin, että yksi ihminen olisi yleisön edessä niiden miljoonan ihmisen puolesta, joille länsimaiset mediat eivät suoneet identiteettiä. Kansanmurha oli miljoona kertaa yhden ihmisen tarina.”

Mukagasana suostui näyttämölle, koska ei sietänyt ajatusta, että tarinan kertoisi näyttelijä, joka yrittäisi eläytyä pelkoon ja kauhuun.

”Puhun mieluiten itse, vaikka joudunkin joka kerta elämään kaiken uudelleen.

Mukagasana puhuu ’eloonjääneen identiteetistä’:

”Pelastuneiden kesken vallitsee sanaton ymmärrys. Kun tapaamme, puhumme aina kansanmurhasta. Se on ehkä ainoa tapa hoitaa itseään. Psykologit ja terapiat eivät kuulu ruandalaiseen kulttuuriin: suru ja kärsimys jaetaan hyvien ystävien tai perheen kanssa eikä vieraiden edessä itketä. Ei minunkaan pitäisi itkeä näyttämöllä, mutta kyyneleet tulevat silti.”

Miksi?

Mukagasanan tarinaa seuraa fiktiivinen jakso TV-toimittaja BeeBeeBeestä, joka lähtee tutkimaan TV-kanavilla kummittelevien kansanmurhan haamujen mysteeriä.

Esitys liikkuu jatkuvasti fiktion ja faktan rajamailla. Tasapaino on hiuksenhieno, mutta toimiva. Teatterin konventiot on heitetty romukoppaan, ja esitys hyödyntää musikaalin, oopperan, karnevaalin ja videotaiteen keinoja. Kesken lähes kuusituntisen esityksen saliin syttyvät valot, ja ohjaaja astuu näyttämölle pitääkseen tunnin mittaisen esitelmän Ruandan historiasta.

”Tarkoitus ei suinkaan ollut tehdä inventaariota teatterin keinoista. Erilaiset muodot tulivat mukaan vähitellen, koska aihe niin vaati”, kertoo Delcuvellerie.

”Emme halunneet tehdä esitystä pelkästään kuolemasta ja surusta. Halusimme myös kysyä, miksi kaikki tapahtui. Miten on mahdollista, että suuret massat ihmisiä ovat valmiita tappamaan järjestelmällisesti? Kysymys ei koske ainoastaan Ruandaa, vaikka maa onkin puhdas esimerkki siitä, miten tieteellisiksi väitetyt rasistiset teoriat on iskostettu ihmisten mieliin. Siitä syntyvä tuhon voima on valtava.”

Lopputuloksena on esitys, joka tasapainottelee liturgisen hartauden ja suorien syytösten välillä. Esitys kritisoi kovin sanoin katolisen kirkon, lehdistön sekä Belgian ja Ranskan valtioiden roolia kansanmurhassa. Länsimaisen lehdistön ja kansainvälisten järjestöjen välinpitämättömyys näyttäytyy erityisen raa’asti kansanmurhan julmuudesta kertovien harvojen TV-kuvien rinnalla. Delcuvellerie puhuu ’symbolisesta korvauksesta’.

Joskus esityksellä on kuitenkin konkreettisia seurauksia. Delcuvellerie kertoo Genevessä järjestetystä esityksestä, jossa yleisön joukossa istui kansanmurhasta epäilty, esityksessä nimeltä mainittu katolinen pappi. Lehdistön paljastusten ja poliisitutkinnan jälkeen siihen asti Sveitsissä rauhassa toiminut pappi pidätettiin.

Kuka haluaa kuunnella?

Mukagasana naurahtaa kysymykselle korvauksista, symbolisista tai konkreettisista.

”Ihan ensimmäiseksi meitä pitäisi kuunnella. Mitkään korvaukset eivät tuo kuolleita takaisin. Voimme ainoastaan auttaa eloonjääneitä jatkamaan elämää.”

Hän ei usko nykyiseen oikeuteen.

”Kuinka moni ruandalainen voi todistaa oikeuden edessä, kun oikeutta käydään kahden tunnin lentomatkan päässä Kigalista? Miten YK, joka on myös osaltaan vastuussa kansanmurhasta, voi jakaa meille oikeutta?”

”Kaikille sopisi mainiosti, että olisimme hiljaa. Eloonjääneet ovat elävä todiste kansanmurhasta, eivätkä ihmiset halua muistaa.”

Joukkomurhissa tapettujen ihmisten jäännökset ovat edelleen nähtävissä Ruandassa, eikä Mukagasana halua niitä pois silmistä.

”Luut ja kallot ovat muistutus siitä, mitä tapahtui. Ja me haluamme muistuttaa.”

Mukagasanan hartain toive olisi esittää Rwanda 94 kotimaassaan.

Eikö koskaan tee mieli unohtaa?

”Unohtaa ei voi, vaikka haluaisi. Miten muka voi unohtaa, että on elossa?”


© Muista tekijänoikeudet

Rwanda 94, An attempt at symbolic reparation to the dead, for use by the living. Esityksen teksti ranskaksi ja englanniksi sekä esityksen musiikki 2 CD:llä. Carbon 7 and Groupov: www.carbon7.com

Yolande Mukagasana: La mort ne veut pas de moi, Fixot, 1997.

Yolande Mukagasana: N’aie pas peur de savoir, Robert Laffont, 1999.

Yolande Mukagasana, Alain Kazinierakis: Les blessures du silence, Actes Sud, 2001. Valokuvia.

Julkaisija: Pakolainen