”Joidenkin ihmisten elämän pelimerkit on jaettu heti alkuun niin lähtökohtaisen epäreilusti, ettei mikään määrä apua sitä muuta. Kaikkia ei voida pelastaa. Ja se, jos jokin, minua nyt itkettää...”

Näin kirjoittaa Mimosa Hedberg Rakkaudesta Kathmanduun -kirjansa ensimmäisessä luvussa.

Luku kertoo Sukrista, jonka Hedberg tapasi pari kuukautta sen jälkeen, kun hän oli aloittanut työt Suomen Lähetysseuran viestinnän asiantuntijana Nepalissa vuonna 2018. 

Kastiton Sukri oli vammautunut lepran takia ja asui syrjäisessä maalaiskylässä äärimmäisessä köyhyydessä vailla yhteisön tai perheen tukea. Hän ei osannut haaveilla kuin korkeintaan siitä, että aikuiset lapset pitäisivät hänestä huolta.

Hedberg järkyttyi Sukrin kokemasta syrjinnästä ja toivottomuudesta ja itki myöhemmin hotellihuoneessaan tämän kohtaloa  – suomien samalla itseään reaktiostaan.

”Siinä joutui pohtimaan omia etuoikeuksiaan sekä etenkin sitä, minkälaiset rajat kehitysyhteistyöllä on Sukrin kaltaisten ihmisten elämän parantamiseksi. Oivalsin, että kaikkien elämää emme voi täysin muuttaa. Se oli vaikea oivallus mutta myös tärkeä tunnistaa kehitysyhteistyön tekijänä”, hän kertoo.

Viisi vuotta myöhemmin Hedberg työskentelee edelleen Nepalissa. Vaikeiden ihmiskohtaloiden kuuleminen koskettaa häntä yhä, mutta usko kehitysyhteistyöhön on säilynyt. 

Hedberg luotaa kokemuksiaan tänä keväänä ilmestyneessä kirjassaan, jossa hän kuvailee Sukrin kaltaisten tavallisten nepalilaisten karujen tarinoiden rinnalla maan rikasta kulttuuria ja avoimia ihmisiä sekä myös omaa kasvutarinaansa, johon kuuluu selviytyminen maailmantuskasta, avioerosta ja koronapandemiasta.

”Tällä alalla pitää olla vähän idealisti, vaikka myös realismia pitää olla mukana reilu annos. Kehitysyhteistyössä riittää isoja haasteita ja ongelmia, mutta jos ei usko isompaan hyvään ja näe pieniäkin muutoksia pahan ja kriisien keskellä, ei näissä hommissa kannata olla mukana”, hän toteaa.

Vaikeat aiheet esiin

Hedberg oli Nepaliin lähtiessään 28-vuotias. Hän oli valmistunut konfliktintutkimuksen maisteriksi ja oli aiemmin työskennellyt toimittajana ja ollut lyhyen ajanjakson myös YK-tehtävissä Myanmarissa. Kaukokaipuu jäi päälle, ja lopulta hän päätyi hakemaan töihin Lähetysseuran viestintäasiantuntijaksi Nepaliin.

Etelä-Aasiassa sijaitseva, noin 30 miljoonan asukkaan Nepal kuuluu maailman vähiten kehittyneimpien maiden joukkoon. Maa kärsi pitkään sisällissodasta, ja siitä tuli tasavalta vasta vuonna 2008. Luonnonolosuhteet ovat haastavat, ja suuri osa väestöstä elättää itsensä huonosti tuottavalla pienviljelyllä tai lähtemällä muualle siirtotyöläiseksi. Hallinto toimii tehottomasti, eriarvoisuus on räikeää. Maa toipuu yhä vuoden 2015 tuhoisista maanjäristyksistä.

Lähetysseuralla on Hedbergin lisäksi Nepalista kaksi suomalaista ja kymmenen nepalilaista työntekijää. Sen kautta työllistyy välillisesti myös toistasataa paikallisten järjestöjen työntekijää, jotka tekevät kehitysyhteistyöhankkeissa käytännön työn.

”Vielä 1970-luvulla tänne lähetettiin lääkäreitä, nyt asetelma on kääntynyt lähes päälaelleen. Ulkomaalaisia ’kädet savessa’ -ihmisiä ei enää tarvita, vaan nepalilaiset tekevät työn itse. Meidän muutamien suomalaisten roolina on seurata, että apu on tehokasta ja raportoida sekä viestiä työn etenemisestä. Työ on tiivistä yhteistyötä ja yhteistä oppimista nepalilaisten kanssa”, Hedberg kertoo.

Lähetysseuran työ Nepalissa keskittyy etenkin ilmastonmuutoksen vaikutusten ehkäisemiseen, ruokaturvan parantamiseen sekä mielenterveystyöhön. Kohderyhminä ovat etenkin naiset, kastittomat ja vammaiset ihmiset. Työ voi olla esimerkiksi pienviljelykoulutusta naisille opettamalla heille uusia viljelymenetelmiä ja jakamalla heille ilmastokestäviä lajikkeita.

Hedbergin tehtävänä on kertoa suomalaisille lahjoittajille, mitä Lähetysseura Nepalissa saa aikaiseksi sekä antaa paikallisille järjestötyöntekijöille viestintäkoulutusta. Hän asuu maan pääkaupungissa Kathmandussa mutta matkustelee paljon syrjäseuduilla haastattelemassa nepalilaisia, jotka hyötyvät Lähetysseuran työstä.

”Matkustaminen on tosi hidasta. Infrastruktuuri on ihan kauhea, eivätkä tiet kestä maanvyörymiä. Välillä on pakko lentää, mutta lentämisellä ei ole kovin hyvä maine, koska kaikki Nepalin lentoyhtiöt ovat EU:n mustalla listalla”, hän kuvailee.

Hänelle matkat ovat silti työn suola, sillä niiden aikana hän pääsee kuulemaan tavallisten ihmisten elämäntarinoita, kuten Sukrin tapauksessa. Tarinat ovat usein karuja ja aiheet herkkiä, mikä vaatii tasapainottelemaan haavoittuvassa asemassa olevien ihmisten suojelemisen ja toisaalta suomalaisten lahjoittajien tiedontarpeen välillä.

”Vaikeita aiheita on yllättävän helppo nostaa esiin, sillä nepalilaiset ovat uusille ihmisille avoimia ja heitä on paljon helpompi haastatella kuin suomalaisia. Haastatteluissa pitää kuitenkin lähteä nöyrästi liikkeelle ja luoda luottamuksellinen ilmapiiri. Jos ihminen, joka on suostunut haastatteluun, on tosi sulkeutunut, on tehtävä se johtopäätös, ettei haastattelu sittenkään ole hänelle hyväksi.”

Eriarvoisuus lyö kasvoille

Maailmalla Nepalilla on maine huikeana turistikohteena Himalajan vuoriston ansiosta, mutta myös maan epätasa-arvoisuus on hyvin tiedossa. Lapsiavioliitot ja lapsityövoima ovat yleisiä ilmiöitä, kastittomia syrjitään ja naisten asema on heikko. Etenkin syrjäseuduilla on perinteitä, joita ulkopuolisen on vaikea ymmärtää. Esimerkiksi naisia eristetään edelleen kuukautisten ajaksi erillisiin rakennuksiin, mikä on johtanut jopa kuolemantapauksiin.

Hedberg on oppinut ymmärtämään eriarvoisuutta syvään juurtuneena ilmiönä, jota ei hetkessä poisteta. Se perustuu ikiaikaiseen ajatukseen siitä, että mies on perheen pää. Nainen taas naitetaan miehen perheeseen, eikä häntä kannata välttämättä edes kouluttaa. Hierarkioita vahvistaa kastijärjestelmä, jonka historia ulottuu vuosituhansien taakse.

Eriarvoisuus mietityttää Hedbergiä henkilökohtaisistakin syistä, sillä hän meni viime vuonna naimisiin nepalilaisen miehen kanssa ja odottaa nyt lasta.

”Olen joutunut miettimään, että jos meille tulee tyttö, miten hänet voi kasvattaa tasa-arvoiseksi ja voimaantuneeksi tällaisessa yhteiskunnassa, jossa naisiin kohdistuva syrjintä on niin yleistä.”

Hän kuitenkin muistuttaa, että esimerkiksi Nepalin kaupungeissa naisten asema on jo parempi ja naisten työssäkäynti on yleistynyt.

”Tosin he hoitavat useimmiten edelleen kaikki kotityöt.”

Rento elämänrytmi

Hedberg on oppinut, että kehitysyhteistyöllä ei pelasteta kaikkia, mutta kyynistynyt hän ei ole.

”Olen ollut vilpittömästi tosi yllättynyt siitä, miten kehitysyhteistyöllä pystytään tavoittaman heikoimmassa asemassa olevat ihmiset. Kumppanijärjestöt ovat hirmu hyviä ja tietävät, missä suurimmat tarpeet ovat. Samalla työ on hiton vaikeaa ja välillä otetaan takapakkia. Mutta jos me emme tätä tekisi, kuka sitten”, hän pohtii.

Viime kädessä kehitysyhteistyön on tarkoitus tehdä itsensä tarpeettomaksi, ja siitäkin on Hedbergin mukaan jo merkkejä näkyvissä. Vaikka Nepalin valtio on yhä korruptoitunut ja toimii tehottomasti, nykyään se on hyvin kiinnostunut esimerkiksi siitä, mitä järjestöt maassa tekevät ja haluaa kuulla tuloksia. Lähetysseuran hankkeissa myös tehdään yhteistyötä esimerkiksi kuntien kanssa, jotta ne pystyisivät ottamaan aiempaa enemmän vastuuta maan kehityksestä.

Hedberg tuli Nepaliin aikoinaan kahden vuoden työkomennukselle mutta on päättänyt jäädä. Tärkein syy on nepalilainen mies ja pian saapuva perheenlisäys, mutta muitakin on, ennen kaikkea sitkeät ihmiset, jotka haluavat mennä eteenpäin vaikeista oloista huolimatta.

”Nepalin haasteet korostuvat helposti, mutta monet asiat ovat täällä hyvin. Elämänrytmi on ihan erilainen kuin Suomessa. Täällä lähtökohtaisesti ei kysytä ihmiseltä, mitä hän tekee työkseen, vaan perhe ja pehmeät arvot ovat paljon tärkeämpiä. Elämänrytmi ja asenne ovat leppoisampia.”

”Ja onhan se aika viehättävää herätä joka aamu Unescon maailmanperintökohteesta ja kävellä ikiaikaisilla kaduilla, jossa historia on läsnä.”