Hiv:stä on tehtävä numero, vaatii intialaisaktivisti
Kondomit eivät auta, jos niitä ei käytetä ja jos naisilla ei ole valtaa niitä vaatia. Hiv-valistuksessa tärkeintä on opettaa tytöt tuntemaan itsensä ja rajansa, intialainen Heather Ferreira sanoo.
”Ajaessani työtovereitteni kanssa riksalla Mumbaissa mieskuskit kysyvät usein, miksi puhumme niin paljon. Vastaan, että jos emme puhu, emme voi taistella hiv:tä vastaan”, intialainen hiv:n vastaisen työn uranuurtaja
Helsingissä vieraileva Ferreira on työskennellyt Intian World Visionissa vuodesta 1991, taistellut Mumbain slummeissa hiv-epidemiaa vastaan.
Parhaiten epidemian voi Ferreiran mukaan lyödä sanoin. Hiv:stä on tehtävä numero, sillä vain puhumalla, puhumalla ja puhumalla voidaan vaikuttaa asenteisiin ja niiden kautta käyttäytymiseen.
Helppoa hiv:stä valistaminen ei Intiassa kuitenkaan ole. Ferreira puhuu ”hiljaisuuden kulttuurista”, jossa kielletyksi mielletty seksi vaietaan olemattomiin ja jossa naiset alistetaan, ja alistuvat, miesten tahtoon.
Hiljaisuuden kulttuurissa intialaisnaisten ainoa mahdollisuus edetä elämässä on perinteisesti ollut avioliitto. Vain miehensä tahtoa noudattavana vaimona ja äitinä nainen on yhteiskunnan silmissä jotakin.
Lisäksi kyse on köyhyydestä: vaimot ovat taloudellisesti riippuvaisia miehistään, koska tytöt on naitettu nuorina eikä heillä ole koulutusta.
Ferreiran mukaan nimenomaan hiljaisuuden kulttuuri on Intian hiv-epidemian tärkein taustatekijä. Jopa 85 prosenttia Intian hiv-tartunnoista saadaan avioliitossa, ja useimmiten tartuttajana on mies.
”Monet maaseudun miehet muuttavat työn perässä kaupunkiin ja jättävät perheensä kotikylään. Kaupungissa miehet ostavat seksiä, ja palatessaan kotiin he tuovat tartunnan tullessaan. Vaikka nainen tietää, että mies on käynyt muualla, hänellä ei ole valtaa suojautua, jos mies ei halua turvaseksiä”, Ferreira kertoo.
Tärkeintä on siis valistaa tyttöjä, joilla on vielä mahdollisuus elää oman tahtonsa mukaan. Tai valistaa ja valistaa – tärkeintä kuulemma on, että tytöt oppivat tuntemaan itsensä.
Ferreira kertoo puhuvansa tyttöjen kanssa ennen kaikkea siitä, millaisia vaihtoehtoja heillä on avioliiton lisäksi. Tytöt pitää saada uskomaan itsensä, ja ”vasta lopuksi otetaan puheeksi seksi ja kondomit”.
Vaihtoehtoja ja vapauksia tytöt todella toivovatkin. Kysyessään Mumbain tytöiltä, mitä he haluaisivat olla, jos he saisivat elää toistamiseen, Ferreira kertoo saaneensa vastaukseksi ”poikia”.
”Kun kysyin miksi, tytöt vastasivat, että pojilla on kaikki vapaudet, he voivat tehdä mitä vain.”
Miten pitkän uran tehnyt aktivisti ja naisten puolestapuhuja sitten itse jaksaa, kun asenteet ja riskikäyttäytyminen muuttuvat hitaasti, jos lainkaan?
”Samastun muihin intialaisnaisiin. Vaikka tunnen hiv:n, ei ole minun vallassani suojautua mahdolliselta tartunnalta avioliitossani. Sitten mietin, kuinka kouluttamattomat naiset muka voivat auttaa itseään, jos me emme ensin auta heitä”, Ferreira vastaa.
Eikä jaksamiselle liene haittaa oikeanlaisesta asenteestakaan. Vaikka Ferreiran sanat ovat vakavia, ujo hymy nousee taas kasvoille.
YK-järjestö UNAIDSin tarkistetun arvion mukaan Intiassa oli viime vuonna noin kaksi ja puoli miljoonaa hiv:n kantajaa.
Aiemmin arvioitiin, että tartunnan kantajia olisi jopa 5,7 miljoonaa.
Epidemia on lisännyt orpojen määrää, kun vanhemmat kuolevat aidsiin. Myös leskiä ja lasten huoltamia perheitä on Intiassa yhä enemmän.
Lisäksi hiv köyhdyttää: perheillä ei ole varaa ruokaan, kun yhä suurempi osa tuloista joudutaan käyttämään lääkkeisiin.
Lisää uusi kommentti
Lue ohjeet ennen kommentointia