Tie kiemurtelee laajojen, oliivipuiden täplittämien kukkuloiden lomassa. Matalista kivitaloista koostuvien pikkukyliin saavuttaessa se muuttuu niin kapeaksi, että mutkissa minibussin kuski saa pitää kielen keskellä suuta, jotta kolhuilta vältyttäisiin.

Olemme ajaneet tunnin verran miehitetyn Palestiinalaisalueen pääkaupungista Ramallah'sta luoteeseen, kohti Salfitin maakuntaa. Pienten palestiinalaiskylien vastakohtana aika ajoin kauempana tiestä voi nähdä valkoisista, punakattoisista taloista koostuvia vauraita asuinalueita ja isoja, ikkunattomia tehdashalleja.

Ne kuuluvat Israelin laittomiin siirtokuntiin ja niiden yhteyteen rakennettuihin teollisuusvyöhykkeisiin. Yhdessä niistä palestiinalainen Raslan Klaib työskenteli kahdeksan vuoden ajan.

Nyt hän esittelee ylpeänä omaa yritystään läheisessä Biddyan pikkukaupungissa. Hänellä ei ole hyvää sanottavaa entisestä työpaikastaan.

”Kohosin johtoasemaan, mutta minulla ei ollut kunnollista työlupaa. Siksi palkkaani ei suostuttu korottamaan asianmukaiselle tasolle. Lisäksi Israelin tiedustelupalvelu painosti minua tekemään yhteistyötä kanssaan tai joutuisin lähtemään”, Klaib kertoo.

Klaib kieltäytyi, ryhtyi rakentamaan omaa leipomoalan yritystä ja irtisanoutui työstään. Nykyään hänen tienestinsä eivät ole kummoiset, mutta raha ei ratkaise kaikkea.

”Siirtokuntatyön ja nykyisen elämäni vertaaminen on kuin vertaisi kuolemaa ja elämää tai orjuutta ja vapautta. Aiemmin pelkäsin menettäväni työni enkä uskaltanut edes tykätä ystävieni Palestiinaan liittyvistä Facebook-päivityksistä. Nyt olen vapaa”, hän sanoo.

Moni palestiinalainen on tehnyt päinvastaisen päätöksen. Yhteensä noin 30 000 palestiinalaisen arvellaan työskentelevän Israelin siirtokuntafirmojen palveluksessa miehitetyllä Länsirannalla. Vaikka työ miehittäjän palveluksessa ei miellytä kaikkia, isolle osalle se on ainoa mahdollinen tapa ansaita elanto.

Syrjivä järjestelmä

Raslan Klaibin entinen työpaikka on Barkanin teollisuusvyöhyke. Sen ulkopuolella kuhisee vilkas liikenne, sillä tehtaita on 120 ja työntekijöitä tuhansia. Nosturien määrä kertoo, että lisää on ehkä tulossa.

Israel on perustanut Länsirannalle Barkanin lisäksi vajaat parikymmentä muuta vastaavankaltaista teollisuusvyöhykettä, joissa toimii yhteensä noin tuhat tehdasta. Niissä valmistetaan kaikenlaista tavaraa kulutushyödykkeistä teollisuustuotteisiin. Lisäksi siirtokunnissa viljellään noin 9 300:aa hehtaaria palestiinalaisten maatalousmaata.

Teollisuusvyöhykkeet ja maatalous ovat Israelille iso bisnes. Tarkkoja lukuja ei ole, mutta pelkästään EU:n alueelle viedään arvioiden mukaan vähintään satojen miljoonien eurojen arvosta tuotteita vuosittain. Esimerkiksi Israelin omasta soran tarpeesta neljännes katetaan Länsirannan louhoksilla.

Kansainvälisen lain näkökulmasta tilanne on ongelmallinen, sillä liiketoiminta on oleellinen osa Palestiinalaisalueen miehitystä.

Israel on miehittänyt Palestiinalaisalueeseen kuuluvaa Länsirantaa vuodesta 1967 alkaen. 50 vuoden aikana se on luonut alueelle niin monella tavalla kansainvälisiä lakeja rikkovan järjestelmän, että kansainvälisen ihmisoikeusjärjestön Human Rights Watchin (HRW) Israelin ja Palestiinan osaston johtaja Omar Shakir saa käyttää pitkän tovin erilaisten rikkomusten luettelemiseksi.

Ongelman ytimen muodostavat Länsirannan siirtokunnat, asuinalueet, jonne Israel on asuttanut yli 600 000 kansalaistaan. Ne ovat laittomia, sillä kansainvälisten lakien mukaan miehittäjävaltio ei saa asuttaa omia kansalaisiaan miehitetylle alueelle. Miehittäjä ei myöskään saa käyttää alueen luonnonvaroja hyväkseen.

”Siirtokunnat ovat kansainvälisten oikeuksien rikkomus sinänsä, mutta niiden mukana tulee myös monia muita ihmisoikeusongelmia. Siirtokuntalaisia kohdellaan Israelin siviililain mukaan. Palestiinalaisiin taas sovelletaan sotilaallisia määräyksiä. Järjestelmä on syrjivä”, Shakir selittää.

Siirtokuntalaiset elävät melko tavallista ja vaurasta israelilaisen elämää, mutta muualla Länsirannalla tavallinen turistikin panee merkille muurin, tarkastuspisteet ja israelilaissotilaiden jatkuvan läsnäolon kaupunkien ulkopuolella. Tavallisia takseja ja minibusseja pysäytellään usein ja matkaajilta pyydetään papereita nähtäväksi.

Yritykset tukevat miehitystä

Palestiinalaisille miehitys tarkoittaa paljon muutakin. Erilaisia rikkomuksia ovat listanneet muun muassa YK ja ihmisoikeusjärjestöt. Miehitys tarkoittaa sotilaallisten määräysten järjestelmää, liikkumisrajoituksia ja liikkumisen estämistä, jopa lasten pidätyksiä ja sotilasoikeudenkäyntejä. Israelin viranomaiset eväävät palestiinalaisten rakennuslupia ja purkavat heidän kotejaan. Armeija ja siirtokuntalaiset anastavat heidän maataan ja tuhoavat esimerkiksi oliivipuita. Palestiinalaisten vastarinta äityy aika ajoin väkivaltaiseksi, ja siihen vastataan kovin ottein.

Siirtokunnissa toimivien yritysten rooli kuviossa on merkittävä. HRW:n vuonna 2016 ilmestyneen raportin mukaan yritykset hyötyvät miehityksestä ja tukevat sitä.

Ne toimivat palestiinalaisilta viedyllä maalla, saavat toimintaansa varten erilaisia taloudellisia kannusteita, valmistavat ja toimittavat siirtokunnille palveluita ja tuotteita, työllistävät siirtokunnissa laittomasti eläviä israelilaisia sekä maksavat siirtokuntiin veroja. Ne myös syyllistyvät usein räikeisiin palestiinalaisten työntekijöiden oikeuksien rikkomuksiin.

Vaihtoehdot vähissä

Työpaikat siirtokuntien tehtaissa kelpaavat silti palestiinalaisille, ja syykin on yksinkertainen. Palestiinalaisalueen työllisyystilanne on Lähi-idän huonoin, mikäli Länsiranta sekä siitä maantieteellisesti erillinen mutta silti Palestiinalaisalueeseen kuuluva Gaza lasketaan mukaan. Kansainvälisen työjärjestön (ILO) mukaan Länsirannalla vajaa viidennes väestöstä on työttömänä. Nuorison työttömyysprosentti on melkein 30. Gazassa tilanne on vielä surkeampi.

YK:n kauppa- ja kehitysjärjestö Unctad taas on arvioinut, että elleivät palestiinalaiset kävisi töissä siirtokunnissa ja Israelin valtion puolella, Länsirannan työttömyysprosentti voisi olla vielä tuplasti nykyistä korkeampi.

”Vaihtoehtona siirtokuntatyölle on vain olla kotona ja olla ruokkimatta perhettään”, kuvailee työläisten tilannetta Yaser Taha, palestiinalainen ammattiliittojohtaja Salfitin maakunnassa.

Se tiedetään esimerkiksi salfitilaisessa Harisin kylässä. Sen päätie on keskellä päivää hiljainen. Siirtokuntapolitiikkaa pitkään seuranneen paikallisen asukkaan Issa Soufin mukaan nykyään jopa noin 70 prosenttia kylän työvoimasta käy töissä Barkanissa, jossa Raslan Klaib aiemmin työskenteli.

”Opiskelijat eivät enää halua jatkaa opintojaan lukion jälkeen, koska he suunnittelevat menevänsä Barkaniin töihin”, hän kertoo.

Harisin maisema osoittaa tilanteen vaihtoehdottomuuden. Kylän suulla on Israelin armeijan vartiotorni ja palestiinalaiskylille tyypillinen keltainen sulkuportti, jonka avulla armeija saa tarvittaessa suljettua kylän nopeasti. Kun tähyilee itään, näkee Arielin siirtokunnan tärkeimmät rakennukset. 19 000 asukkaan Ariel kuuluu Länsirannan suurimpiin siirtokuntiin.

Kolmen kilometrin päässä Harisista taas ovat Ariel Westin teollisuusvyöhyke sekä Barkan, joka on osittain rakennettu Harisin maille. Kuten monien muidenkin palestiinalaiskylien tapauksessa, Harisin ympäristö on niin sanottua C-aluetta, joka on Israelin täydellisen kontrollin alla. Tänne ei helposti työpaikkoja perusteta.

”Meistä tehdään orjia”

Israelin miehityspolitiikan puolustajat perustelevat siirtokuntajärjestelmän olemassaoloa sillä, että ne hyödyttävät myös palestiinalaisia taloudellisesti. Jotkut näkevät sen jopa ”rauhanomaisena rinnakkaiselona”.

Harisissa tai muuallakaan Palestiinassa ei kuitenkaan olla kiitollisia. Samalla verukkeella voisi oikeuttaa vaikkapa orjuuden, huomauttaa HRW:n Omar Shakir. Sama näkemys on ammattiliitoilla. Yaser Tahan mukaan Israelin työpaikkoja ei tarvita, sillä palestiinalaiset haluavat luoda itse omansa. Samaa mieltä on toisen ammattiliiton, Palestinian New Federation of Trade Unionsin johtaja Mohammad Blaidy.

”Meillä on oikeus kehittää talouttamme itse. Tämä järjestelmä yrittää tehdä meistä orjia.”

Oma talous ahdingossa

Ammattiliitoissa uskotaan, että jos miehitystä ja sen mukana tulevia siirtokuntia ei olisi, Palestiinassa olisi työpaikkoja omastakin takaa. Samaan ovat päätyneet myös HRW sekä monet YK-järjestöt.

Esimerkiksi YK:n kauppa- ja kehitysjärjestö Unctad arvioi viime vuonna, että ilman miehitystä koko Palestiinalaisalueen bruttokansantuote olisi ainakin kaksi kertaa nykyistä suurempi.

Syynä on muun muassa se, että palestiinalaiset tuotteet ja ihmiset eivät liiku vapaasti lukuisten tarkastuspisteiden vuoksi, eivät myöskään sieltä ulos tai alueelle sisään. Alue on riippuvainen Israelin taloudesta ja vienti ulkomaille takkuaa. Palestiinalaisten luonnonvarojen vieminen ja siirtokuntien laajentaminen pahentavat ongelmaa.

Länsirannan palestiinalaisten yritysten on mahdotonta kilpailla siirtokuntafirmojen kanssa, sillä Israelin valtio houkuttelee yrityksiä siirtokuntiin esimerkiksi verohelpotusten, halpojen vuokrien ja edullisten lainojen avulla. Samoja etuuksia ei ole tarjolla palestiinalaisille yrityksille.

Niinpä tuloksena on noidankehä: palestiinalaisten on käytännössä pakko työskennellä siirtokunnissa ja samalla pelata miehittäjän pussiin.

Työoloissa ei kehumista

Israelilaisia yrityksiä houkuttelee siirtokuntiin taloudellisten kannusteiden lisäksi myös se, että juridisesti epämääräisen tilanteen takia siellä työntekijöiden oikeuksia on helpompi kiertää kuin Israelissa. Ongelmista ovat raportoineet YK, kansainväliset järjestöt, paikallinen ay-liike sekä myös israelilainen kansalaisyhteiskunta. Esimerkiksi minimipalkan alittavien palkkojen maksaminen on yleistä siirtokuntien tehtaissa.

Siirtokunnissa työskentelevien palestiinalaisten pitäisi saada palkkaa Israelin minimipalkan verran. Se olisi vajaat 27 shekeliä tunnissa, hieman alle kuusi ja puoli euroa. Summa on yli kolme kertaa enemmän kuin palestiinalaisten minimipalkka, mutta esimerkiksi israelilainen työntekijöiden oikeuksien järjestö Kav LaOved on arvioinut, että sitä maksaa vain puolet tehtaista.

Järjestön kenttäkoordinaattorin Abed Darin mukaan tilannetta mutkistavat työpaikkojen palestiinalaiset välittäjät, jotka värväävät palestiinalaisia töihin siirtokuntiin. He vaativat itselleen usein suuriakin osuuksia työntekijöiden palkasta, joka on jo valmiiksi matala. Samalla he auttavat israelilaisia työnantajia välttämään vastuunsa, mikäli ongelmia tulee.

”Olemme vieneet useita tapauksia oikeuteen, mutta vaikeuksia aiheuttaa se, etteivät työntekijät ole pystyneet todistamaan olevansa tietyllä työnantajalla töissä, koska he tuntevat vain välittäjän. Työnantajat myös väärentävät palkkakuitteja”, Dari kertoo.

Darin mukaan myös esimerkiksi palestiinalaisten työturvallisuudessa on paljon ongelmia ja työnantajat yrittävät kiemurrella vastuustaan, kun onnettomuuksia sattuu. Koska palestiinalaiset työntekijät tarvitsevat erillisen työluvan työskennelläkseen siirtokunnassa, he ovat jo valmiiksi haavoittuvassa asemassa. Moni ei uskalla valittaa, koska heiltä tai jopa heidän perheeltään uhataan viedä työlupa, Dari kertoo.

”Ei voi sanoa, että olisimme ystäviä”

Toisaalta monet palestiinalaiset myös uskaltavat taistella. Siitä ovat esimerkkinä Khalil Shhab ja Imad Darwish, jotka ovat työskennelleet yli 20 vuotta Nitzanei Shalomin, ”rauhan silmujen”, teollisuusalueella. He ovat johtaneet useita työtaisteluita, jotka ovat tuottaneet myös tulosta.

”Palkka oli huono. Sairasajalta ei maksettu palkkaa. Meillä ei ollut kunnollisia suojavälineitä. Koimme, että meitä huijataan”, muistelee Shhab alkuaikoja.

Suoraan Nitzanei Shalomin yhteydessä ei ole siirtokuntaa. Se sijaitsee Länsirannan pohjoisen Tulkaremin kaupungin liepeillä. Synkeän, piikkilangalla varustetun betoniaidan takana näkyy epämääräisiä rakennuksia ja aaltopeltiä. Alueella valmistetaan muun muassa kemikaaleja.

Ammattiliittojohtaja Mohammad Blaidy kertoo, että liitto on kuullut syöpätapauksista tehtaan työläisten keskuudessa. Väitteiden paikkansapitävyyttä tai yhteyttä juuri teollisuuteen on vaikea todistaa, mutta alueen aiheuttamista jäte- ja saasteongelmista sekä tehtaiden onnettomuuksista on raportoinut myös esimerkiksi israelilaismedia.

Maatalouden suodattimia valmistavassa tehtaassa työskentelevät Shhab ja Darwish kertovat nykyään saavansa minimipalkkaa ja saaneensa läpi vaatimuksiaan lakkojen avulla. Esimerkiksi palkka ja työvälineet ovat parantuneet.

Kumpikin vaihtaisi silti työpaikkaa, jos voisi. Rauhanomaisesta rinnakkaiselosta ei ”rauhan silmujen” teollisuusalueella ole tietoakaan.

”Kaikki riippuu ihmisten luonteenlaadusta, mutta ei voi sanoa, että olisimme ystäviä. Jos poliittinen tilanne tiukkenee, johtajien näkee pitelevän aseitaan. He ovat stressaantuneita eivätkä luota työläisiin”, Shhabb kuvailee.

Siirtokunnat voivat hyvin

Siirtokuntabisnes on kansainvälinen kysymys myös siksi, että iso osa siirtokuntien tuotteista tuodaan länsimaisille markkinoille, muun muassa EU:hun. Suomalaisten yritysten yhteiskuntavastuuta tutkivan Finnwatchin vuonna 2012 tekemän selvityksen mukaan tuotteita tuodaan myös Suomeen.

EU:n ohjeiden mukaan Israelin pitäisi merkitä erikseen siirtokuntatuotteet, sillä ne eivät pääse unionin tullietuuskohtelun piiriin. Käytännössä sääntöä on kuitenkin helppo kiertää.

HRW:n Omar Shakirin mukaan unioni voisikin tehdä enemmän, vaikka järjestö ei suoriin boikotteihin kehotakaan.

”EU:n pitäisi varmistaa, että kaikki kahdenvälinen toiminta Israelin kanssa rajaa siirtokunnat pois. Esimerkiksi kauppasopimukset pitäisi arvioida. EU ei saa mahdollistaa siirtokuntatavaran kauppaa.”

Kansalaisaktivistit ovat perustaneet muun muassa palestiinalaisten ammattiliittojen tuella BDS-liikkeen. Sen tarkoituksena on saada maailma boikotoimaan israelilaisia tahoja, jotka osallistuvat palestiinalaisten oikeuksien polkemiseen.

YK puolestaan suunnittelee tietokantaa, joka julkaisee siirtokunnissa toimivat ja niiden kanssa yhteistyötä tekevät yritykset. Turvallisuusneuvosto myös hyväksyi vajaa vuosi sitten jälleen kerran päätöslauselman, jossa siirtokunnat tuomitaan.

Siitä huolimatta siirtokunnat voivat tällä hetkellä hyvin. Israelin pääministeri Benjamin Netanjahu uhosi elokuussa siirtokuntien pysyvän Länsirannalla ”ikuisesti”. Siirtokuntarakentaminen on kiihtynyt, mikä tarkoittaa hyvää myös siirtokuntabisneksen kannalta.

Ei vain kärsimystarinoita

Samalla Palestiinalaisalueen taloustilanne kurjistuu. Toivonpilkahduksen tarjoavat kuitenkin yksittäisten palestiinalaisten tarinat.

”Olette kuulleet enemmän kärsimyksestä kuin aloitteellisuudesta. Tiedän, että minun kaltaisiani aloitekykyisiä palestiinalaisia olisi paljon, mutta meillä ei vain ole mahdollisuuksia”, sanoo Raslan Klaib, entinen Barkanin teollisuusvyöhykkeen työntekijä.

Klaib oppi siirtokunnassa leipomisen salat. Hän sai tarpeekseen huonoista työoloista ja puhui itselleen rahoituksen palestiinalaiselta bisnesmieheltä. Sitten hän perusti oman yrityksen.

Nykyään Biddyan pikkukaupungin laidalla kohoaa pullantuoksuinen Asal Bakery, jonka nimi viittaa hunajaan. Se on toiminut vasta vuoden eikä tuota vielä voittoa, mutta se työllistää jo kymmenen ihmistä. Siksi Klaib ei enää suostu takaisin siirtokuntaan, vaikka paikkaa on kuulemma tarjottu takaisin.

”Arvokkuus ja vapaus merkitsevät enemmän kuin tulot. Toivottavasti yritykseni menestyy. Insallah – jos luoja suo”, hän toteaa.

Kirjoittaja on maailma.netin päätoimittaja, joka vieraili Länsirannalla keväällä 2017 ulkoministeriön toimittajien matka-apurahalla.