Kokenut kehitystyöntekijä kertoo: Sudanissa äärettömän köyhää

"Olen käynyt monilla syrjäseuduilla Tansaniassa ja Keniassa, mutta missään ei ole ollut niin köyhää kuin Etelä-Sudanissa. Siellä ei ole mitään", kokenut kehitysyhteistyöntekijä Harri Porvali sanoo.

Harri Porvali istuu kahvilla Lappeenrannan vanhan synnytyssairaalan kupeessa. Siellä hän näki päivänvalon yli kuusikymmentä vuotta sitten. Saimaan rannat ja saaret ovat olleet Porvalin tukikohtana läpi elämän, mutta suurin osa aikuisiästä on kulunut Afrikan taivaan alla.

"Kun lähdin ensimmäisen kerran Afrikkaan, kaikki puhuivat kulttuurishokista, mutta ei elämä siellä kauheasti eroa siitä, mitä se on täällä. En minä ole koskaan kokenut kulttuurishokkia sen enempää siellä kuin tänne palattuakaan. Ehkä se johtuu karjalaisuudesta", Porvali pohtii. Hän huomauttaa, että monet ensimmäisistä suomalaisista kehitysyhteistyöntekijöistä olivat juuri karjalaisia tai heillä oli ainakin juuret siellä.

Ihmiset keskellä ei mitään

Viime vuoden lopulla Porvali lähti Kirkon Ulkomaanavun lähettämänä tutkimaan uuden hankkeen mahdollisuuksia Mabanin alueella Etelä-Sudanissa. Etelä-Sudan on toipumassa pitkästä sisällissodasta ja ihmisille pitäisi nyt luoda edellytykset palata koteihinsa ja ryhtyä rakentamaan tulevaisuuttaan.

Pitkästä Afrikan kokemuksesta huolimatta alue tarjosi yllätyksen.

"Luulin, että olen ollut köyhissä oloissa Kenian ja Tansanian syrjäseuduilla, mutta ei missään ole ollut niin köyhää kuin Mabanin seudulla. Ihmiset olivat palanneet sinne rauhan tultua, mutta siellä ei ollut mitään, ei teitä, ei vettä, ei kouluja, ei sairaalaa, ei lääkäriä, ei sairaanhoitajaa", Porvali kuvaa. Ainoa palvelu alueella oli ollut irlantilaisen avustusjärjestön ylläpitämä klinikka, mutta sekin oli ollut humanitaarisen avun mandaatilla ja rauhan tultua se lopetettiin.

"Siellä ei ollut yhtään koulua, jossa olisi voitu opettaa kaikkia opetussuunnitelman mukaisia aineita, missään ei ollut kirjoja eikä pulpetteja", Harri Porvali listaa.

"Lapsikuolleisuus on suurta. Kun kysyimme kuinka monelta on kuollut lapsi, lähes kaikkien kädet nousivat. Keskimäärin perheistä oli kuollut kolme lasta."

Vuosikymmenten työ

Harri Porvalilla on kokemusta Afrikasta jo neljältä vuosikymmeneltä. Hän lähti ensimmäisen kerran sinne vuonna 1972.

"Siitä alkoi toinen elämäni. Ensimmäisen olin ollut liike-elämän palveluksessa", kauppatieteiden maisteriksi valmistunut Porvali kertoo. Yritystoiminnasta uudessa työssäkin oli kysymys, sillä Porvali lähti yhteispohjoismaiseen osuustoimintaprojektiin Tansaniaan. Kehitysyhteistyöhön lähdettiin alussa suurin toivein. Köyhyyden kuviteltiin poistuvan muutamassa vuodessa. Kokemus on kuitenkin osoittanut toista. Etelä-Sudanin kohdalla Porvali puhuu mieluummin vuosikymmenistä kuin vuosista.

"Absoluuttisesta köyhyydestä eroon pääsemisessä on realismia puhua Sudanissa 20 vuodesta."

Porvali uskoo alhaaltapäin lähtevään kehitykseen. "Kun köyhät saavat varoja ja pystyvät ostamaan tavaroita, syntyy kysyntää ja se luo taloudellista toimeliaisuutta. On kuitenkin tekopyhää antaa apua, jos ei samalla avata markkinoita kehitysmaiden tuotteille."

"Oletteko te tosissanne?"

Ihmiset ovat palanneet Mabaniin suurin toivein. Jos Mabanin avustushankkeita ei kuitenkaan saada pian alkuun, ihmiset palaavat takaisin leireille. Siellä heillä on ollut myös mahdollisuus koulutukseen.

"Olen käynyt vastaavissa avustuskohteissa, joissa olosuhteet ovat olleet paremmat. Kun sinne on päästy, ihmiset ovat esittäneet luettelon, mitä he haluavat. Mabanissa ei ollut ollenkaan sellaista, vaan he olivat valmiit itse tekemään", Porvali vakuuttaa.

Kysymystä herätti sen sijaan se, ovatko auttajat tosissaan. "Meiltä kysyttiin, olemmeko samanlaisia kuin muutkin, jotka tulevat tänne kyselemään ja täyttämään papereita, mutta joista ei sen jälkeen enää kuulu mitään", Porvali kertoo.

Suunnitteluryhmä kulki ensimmäisellä matkallaan kävellen kylästä kylään, sillä autoteitä ei ollut. Nyt Mabanissa pääsee jo liikkumaan autollakin, mutta vain kuivan kauden aikana. Sadekaudella alkeelliset tiet ovat kulkukelvottomia.

"Kaikki tavarat oli kannettava pään päällä parin päivän kävelymatkan päästä. Ja silti ihmiset siellä olivat optimistisia. Suurin osa heistä oli piileskellyt sodan aikana puskissa. He eivät pyytäneet ruokaa, vaan työkaluja ja koulutusta. He ovat itse valmiita työskentelemään."

Myllyjä ja aaseja naisten avuksi

"Onnistuneen avustushankkeen periaatteet ovat hyvin yksinkertaisia", Porvali vakuuttaa. Ensimmäinen on se, että lähdetään liikkeelle ihmisten todellisista tarpeista ja toinen se, että käytetään olemassa olevia rakenteita, esimerkiksi naisten ryhmiä.

Naiset ovat muutenkin Porvalin mielestä avainasemassa. "Jos naiset saavat tuloja, ne käytetään koko perheen hyväksi. Tytöt pääsevät kouluun. Miesten tulot päätyvät mihin päätyvät. Myös tansanialaiset ja kenialaiset ystäväni ovat tästä samaa mieltä."

"Mabanissa oli pakolaisleireillä olleita naisia, joilla oli ideoita siitä, miten naiset voisivat kohentaa elintasoaan. He ehdottivat esimerkiksi myllyjä ja aaseja, joilla he voivat kuljettaa vettä. Kun aasit kuljettaisivat vettä, naisilla jäisi aikaa muuhun."

Myös tytöt kouluun

Yksi keskeinen toive ihmisillä on koulutuksen järjestäminen. "He lupasivat, että myös tytöt pääsevät kouluun. Siitä oli paljon puhetta. Paikalla oli pääasiassa miehiä, sillä naiset ja lapset eivät ole vielä palanneet alueelle, juuri koulujen puutteen vuoksi."

Porvali kertoo eräässä kyläkokouksessa tapaamastaan vanhasta naisesta, joka puhui osuustoiminnan puolesta, Porvalille rakkaasta aiheesta.

"Hän oli muualla kuullut osuustoiminnasta ja ehdotti että pitäisi perustaa maatalous- ja markkinointiosuuskuntia. Pitäisi rakentaa teitä, että pääsee pienillä kuorma-autoilla. Nyt kaikki pitää kantaa pään päällä."

Edellytyksiä Mabanissa olisi. Maaperä on viljavaa ja sieltä vietiin rauhan aikana jopa ruokaa Etiopiaan, Porvali tiivistää.

Sitten hän heittää vieraan Lappeenrannan asemalle ja lähtee mökilleen Saimaan saareen. Siellä odottavat kenialaiset ystävät isäntäänsä.