Kommentti Batabiha Bushokin artikkeliin

Jyväskylän yliopiston professori ja UNESCO professori Liisa Laakso kommentoi Bushokin artikkelia ja Kongon tilannetta. Hänen mukaansa nykyiset operaatiot on asetettava Afrikan laajemman marginalisoitumisen taustaa vasten. Laakson mukaan ensimmäinen haaste on ottaa osaa tapahtumiin ja toinen haaste on sitoutua toimintaan, vaikka onnistuminen voikin olla epävarmaa.

EU:n tämänhetkinen halu osallistua Kongon demokraattisen tasavallan rauhanrakentamispyrkimyksiin on nähtävä Afrikan poliittisen ja taloudellisen marginalisoinnin taustaa vasten. Monet kriittiset havainnoijat ovat syyttäneet Afrikan kammottavista väkivaltaisuuksista ja kärsimyksistä globalisaatiota ja Afrikan luonnonvarojen taloudellista riistoa, mutta tosiasiassa kehitys on kulkenut toisella tavalla. Kansainvälinen kiinnostus ennaltaehkäistä, hallita ja ratkaista Afrikan konflikteja katosi Afrikkaan suuntautuneiden kansainvälisten investointien tyrehtymisen myötä. Missään tämä ei ole ollut selvempää kuin Zairessa/Kongossa; se on luonnonvaroilla ja maatalouden mahdollisuuksilla mitattuna yksi maailman rikkaimmista maista, mutta Mobutu Sese Sekon korruptoituneen hallinnon viimeisistä vuosista lähtien se ei ole houkutellut kansainvälisesti luotettavia investoijia.

Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että esimerkiksi tuottoisa kaivostoiminta olisi maassa loppunut. Sen sijaan mineraalinen hyödyntämisestä tuli niin riskialtista, että toiminta päätyi pienten tuntemattomien yritysten käsiin. Näillä oli usein monimutkaisia yhteyksiä ylikansallisiin yrityksiin tytäryhtiöiden kautta, tai niiden johdossa oli teknisesti korkeasti koulutettuja henkilöitä, jotka olivat aiemmin työskennelleet ylikansallisissa yrityksissä. Ne ottivat riskin suurten voittojen toivossa. Ne myös kirjautuivat pörssiin houkutellakseen riskipääomaa. Konfliktin kiihtyessä nämä yritykset joutuivat yhteisyritysten kautta yhä useammin armeijan johdon ja kapinallisjohtajien sekä korkean tason poliitikkojen ja naapurimaiden upseerien käsiin. Tämä johti alueen itseään ruokkivaan militarisoitumiseen, loi sotatalouden lukuisine epämääräisine yrityksineen ja yksityisen turvallisuussektorin sekä synnytti kansainvälisissä toimijoissa haluttomuutta sekaantua tapahtumiin.

Noidankehän purkaminen voi alkaa sillä, että kansainvälinen yhteisö omaksuu aktiivisemman roolin ja että monimutkaisiin turvallisuushaasteisiin vastataan kokonaisvaltaisesti. EU on selvästi ottanut askeleita tähän suuntaan. Paradoksaalisesti keskisestä Afrikasta on juuri sen marginalisoitumisen vuoksi tullut EU:n turvallisuusalan valmiuksien koekenttä. EU:n jäsenvaltioiden on ollut suhteellisen helppo olla yhtä mieltä yhteisestä politiikasta keskisessä Afrikassa.

Vaikka EU:n toimet ovatkin ongelmien suuruuteen verrattuna yhä rajoittuneita, ne ovat kuitenkin osoitus muutoksesta eurooppalaisessa Afrikka-politiikassa, ja niitä on arvioitava huolella, jotta voidaan tehostaa rauhanprosessia ja kehittää EU:n valmiuksia tällä alalla. Tietysti olisi helppoa keskittyä vain lukuisiin ongelmiin, mutta se olisi vain tehokkain tapa palata ajassa taaksepäin ja saada sekä Euroopan kansalaiset että päätöksentekijät vakuuttuneiksi siitä, että heidän on pysyttävä erossa keskisen Afrikan levottomasta alueesta. Ensimmäinen haaste on ottaa osaa tapahtumiin ja toinen haaste on sitoutua toimintaan, vaikka onnistuminen voikin olla epävarmaa.

Batabiha Bushokin antama yleisesitys osoittaa, että EU osallistuu rauhanprosessiin useilla eri välineillä, joita käytetään sekä jäsenvaltioiden yhteisen ulko- ja turvallisuuspolitiikan (YUTP) että kehityspolitiikan (ts. Cotonoun sopimuksen) puitteissa. Tämä monimutkaisuus on hyvä pitää mielessä. Esimerkiksi operaatio Artemis toteutettiin YUTP:n, ei Cotonoun sopimuksen puitteissa. Tämän vuoksi operaatiota tuskin voi Bushokin tavoin kritisoida siitä, että sitä ei toteutettu Cotonoun sopimuksen periaatteiden mukaisesti ja että kansalaisyhteiskuntaa ei otettu mukaan toteutukseen. Lisäksi kansalaisyhteiskunnan toimijoiden oman turvallisuuden vuoksi on järkevää säilyttää etäisyys heidän ja sotilasoperaatioiden välillä, vaikka kriisinhallinnassa siviilinäkökohtien koordinointi on tietysti varmistettava.

Tästä huolimatta, kuten Bushoki toteaa, EU:n sisäisen monimutkaisuuden vuoksi sen voi olla vaikeaa saavuttaa yhteisymmärrys joistain tärkeistä politiikkatavoitteista ja käsitteistä kuten turvallisuussektorin uudistuksesta (SSR). On elintärkeää, että EU ratkaisee tällaiset erimielisyytensä voidakseen tehostaa ja vahvistaa johdonmukaisuutta ja koordinointia ulkosuhteissaan. Lisäksi uskottavuuden vuoksi jäsenmaiden intressit olisi sisällytettävä EU:n yhteiseen agendaan. Toisin kuin Bushoki väittää, Kongon demokraattisen tasavallan taloudellinen ja strateginen asema ei ole kovin olennainen EU:n jäsenvaltioille. Tämän vuoksi niiden pitäisi periaatteessa pystyä sopimaan yksityiskohtaisesta agendasta, mutta tietysti tämä vaatii halua yhteistyöhön. Ranska ja Belgia ovat tärkeitä toimijoita, samoin Iso-Britannia vaikutusvallallaan Ugandaan ja Ruandaan.

Tämän vuoksi myös konfliktin taustalla olevia syitä on tarkasteltava yksityiskohtaisesti ja yhdessä kaikkien osapuolten kesken. Kuten Bushoki toteaa, tätä ei ole tehty Kivun maakunnassa, jonka ongelmat ovat rakenteellisia ja demografisia. Ne liittyvät toisaalta kamppailuun viljelyskelpoisesta maasta korkean väestönkasvun olosuhteissa, ja toisaalta sellaisten nuorten suureen määrään, joilla ei ole selkeitä sosiaalisen etenemisen näkymiä. Tarvitaan mittava suunnitelma maan uudelleenrakentamiseksi, ja suuret kaivosyhtiöt on sisällytettävä tähän suunnitelmaan; niiden olisi sitouduttava vastuullisiin investointeihin alueella. Olisi pyrittävä luomaan uudenlaisia näkymiä myös maataloussektorilla.

Kivun maakuntaan vuosikymmeniä sitten muuttaneen Tutseihin kuuluvan Banyamulenge-väestön kansalaisuuskysymys on myös ratkaistava, sillä yksi tekijä vuosien 1996–1997 sodassa oli heidän selviytymistaistelunsa Kinshasasta lähetettyjä joukkoja vastaan. Takeita Banyamulengien turvallisuudesta on etsittävä kansallisella tasolla Kinshasassa, eikä Kigalissa. Kuten Bushoki totesi, kahdenvälinen rahoitus EU:n jäsenmailta voi olla olennaista, jotta Kivun alueen erityistarpeisiin kiinnitettäisiin huomiota.

Viimeisenä, mutta ei vähäisimpänä asiana: Kongon demokraattista tasavaltaa on vahvistettava alueellisena toimijana. Vaikka useimmat sen naapureista saattaisivatkin olla kiinnostuneita siitä, että maa jaettaisiin eri vaikutusalueisiin, ne eivät kykene toteuttamaan tätä tavoitetta. Kestävän rauhan saavuttamiseksi on silti tärkeää löytää taloudellisia mahdollisuuksia myös naapurimaille. Esimerkiksi Ruanda saa olennaisen osan resursseistaan Kivun maakunnasta, kun taas Uganda ja Zimbabwe ovat keskittyneet kauttakuljetuksiin ja kaivostoimintaan. Rauhanomaisen kehityksen oloissa voisi olla mahdollista syventää itäisen ja keskisen Afrikan maiden taloudellista yhdentymistä kiinteässä yhteistyössä Kivun maakunnan kanssa. Kuten Bushoki toteaa, Suurten järvien alueen kansainvälinen konferenssi (IC/GLR) on arvokas foorumi, jota avunantajien yhteisön – EU mukaan lukien –kannattaa tukea. Samanaikaisesti on otettava huomioon myös muita alueellisia toimijoita kuten Keski-Afrikan valtioiden talousyhteisö (ECCAS), jonka Afrikan unioni tunnustaa ja jolla on osansa Afrikan rauhanrakentamisessa, sillä se koordinoi yhtä viidestä prikaatista. Tämän vuoksi Bushokin mainitsemiin suunnitelmiin kehittää IC/GLR:stä uusi alueellinen organisaatio on suhtauduttava varoen.

Jos rauhaa keskisessä Afrikassa rakennetaan kestävällä tavalla, tämä toisi valtavia säästöjä – etenkin mitä tulee humanitaaristen hätätilojen hoitoon – puhumattakaan taloudellisista mahdollisuuksista, joita alueen luonnonvarat voisivat vastuullisesti hallittuina tarjota koko maailmalle.