Köyhyys, postmoderni ja mummo roskiksilla

Taas yksi Ylioppilaslehti, taas yksi opintorahakeskustelu. Tuttu juttu: opiskelijat laskevat, että he elävät toimeentulorajan alapuolella, poliitikot laskevat että opiskelijoilla on niin paljon "tulevaisuuden odotuksia", että kärsivät jonkin aikaa tarkalla markalla elääkin.

Suomalainen opiskelija on kiistatta köyhä. En ole ainoa, joka on lukenut yhteiskuntafilosofian klassikkonsa roskakorista löydettyä ranskanleipää mutustellen. "Tulevaisuuden odotusten" proteiiniarvo vaikutti silloin harvinaisen vähäiseltä. Ja kuitenkin: mitä enemmän asiaa nimeltä köyhyys miettii, sitä enemmän vaikuttaa siltä, että raha kaikenkattavana mittarina epäonnistuu kertomaan sen luonnetta.

Tapamme käydä yhteiskuntakeskustelua on viritetty rahavälitteisen maailman mukaan. Huolenaiheita, taloudellis-poliittisia toimenpiteitä ja keskustelua ohjaavat tilastot, jotka osoittavat valtioiden tai yksilöiden tuloja. Oletamme, että tämä mittari paljastaa heikko-osaisuuden luotettavasti. Kuitenkin - sekä Suomessa että maailmalla - nimenomaan köyhät tarvitsevat yleensä paljon muutakin kuin rahaa: ilmaisia palveluita, sosiaalisia turvaverkkoja, omanarvontuntoa. Globaali köyhälistö ennen kaikkea yhteismaita ja kalavesien tyyppisiä luonnonrikkauksia.

Maailmanpankin tilastot kertovat, paljonko on maailmassa köyhiä ja onko köyhyys vähentynyt. Niihin tuijottamisen tuloksena on yhteiskunnallinen järjestelmä, jossa köyhältä saa viedä. Ottaa maita yksityiskäyttöön, ajaa alas palveluita, heitellä pakon edessä töihin kauas tukevasta taustayhteisöstä - niin kuin "globalisaatiossa" nyt tapahtuu. Paperilla mitään ei menetetä, kun mitataan vain yksilöiden tuloja.

Ja kun taloudellista hyvinvointia mitataan, täytyy tietää myös, mitä talous on. Talouden piiri kasvaa uusille alueille koko ajan. Yhteisomistus tai pienimuotoinen omavarainen maanviljely eivät kuitenkaan ole “taloutta”, eikä tietenkään myöskään monissa kehitysmaissa valtaosan ihmisistä työllistävä epävirallinen sektori. Dollari päivässä ja BKT -vetoisen köyhien auttajan olisikin hyvä muistaa, että tällaiset mittarit allekirjoittavat olemassaolollaan kaksi väitettä: köyhyys on vain taloudellista ja talous on vain virallista.

Kaikkein vähiten missään luvuissa ja tilastoissa näkyy köyhyyden sosiaalinen puoli. Rahaan perustuva oikeudenmukaisuuskäsityksemme on puhetta yhteiskunnasta, jossa kaikki yhteisöt ja yhteisöllisyys on kuollut tai lakannut merkitsemästä.

Raha on valtion väline tasata yhteiskunnallisia suhteita. Logiikka kuitenkin edellyttää, että oikeudenmukaisuus on eräänlainen valtion monopoli. Liberalististen teoreetikkojen tapa ajatella etiikkaa puhtaana tulonsiirto-ongelmana kuulostaisi varmaankin vähemmän kehittyneissä yhteiskunnissa järjettömältä. Postmodernin yhteiskunnan oikeustaju ja koko poliittinen logiikka perustuu yksilö versus yhteisö -dilemmaan - ja niiden välissä ei ole mitään.

Suomessa kylä- tai suku-tyyppisen turvaverkon katoaminen on perusteltu sillä, että tilalle on tullut tasapuolisesti ihmisistä huolehtiva valtio. Nyt oletamme näiden katoamisen voivan tapahtua kehitysmaissa, ilman että mitään tulee tilalle. Se, että emme osaa ajatella yhteisön jäsenyyttä rikkauden ulottuvuudeksi, paljastaa kuinka sidoksissa olemme postmodernin yhteiskunnan oikeudenmukaisuusajatteluun. Omien ajattelutapojen pakkovientiä niitä huonosti sulattaviin kulttuuripiireihin, vaikka sitten hyvin tarkoituksin, oli muuten joskus tapana sanoa kulttuuri-imperialismiksi.

Myös Suomessa tavalliset yhteisöllisyyden kehittämisen muodot ovat eräänlaista kapinaa nykyistä oikeudenmukaisuuslogiikkaa vastaan. Yhteisöt, vaihtopiirit ja naapuriapu ovat rahatalouden kylkeen rakennettuja hyvinvointijärjestelmiä. Osa niiden missiota selvästikin on sen osoittaminen, ettei naapuriapu tai sen puute ole nykyjärjellä rikkauden tai köyhyyden muoto tai osa.

Joskus kun kävimme opiskelijoina kämppisten kanssa penkomassa lähikaupan roskiksia, sattui “apajille” samaan aikaan myös ilmeisesti jossain lähitalossa asunut mummeli. Yritin joskus aloittaa juttua mummon kanssa, huonolla menestyksellä - hän säikähti ihmisten tuloa paikalle niin paljon, että luikki välittömästi tiehensä, poispäin katsoen.

Ilmeisestikin roskiksilla käynti tuotti hänelle valtavaa häpeää - se oli viimeinen epätoivoinen keino pärjätä. Me taas saarnasimme tutuille ja tuntemattomillekin siitä, miten ekologisesti järkevää "dyykkaaminen" on. Koska köyhyyden ilmentäminen loi meille moraalisesti ja sosiaalisesti kantavaa, mielekästä identiteettiä ja yhteenkuuluvuuden tunnetta, olimme roskiksen penkojinakin paljon rikkaampia kuin tuo mummo.

Samalla vaatimattomalla tulotasolla voi pärjätä kohtuullisesti tai onnettomasti, riippuen ennen kaikkea sosiaalisista olosuhteista. Tämä pätee vaikka ei tarvitsisi pärjätä dollarilla päivässä - mutta erityisesti silloin.

Kirjoittaja tekee väitöskirjaa globaalista oikeudenmukaisuusteoriasta.