Darth Vader, kapteeni Koukku ja Leijonakuninkaan Scar... Monet populaarikulttuurin tunnetuimmista vihollishahmoista ovat vammaisia tai vammautuneita.

Toistuva kuvaus vammaisista vihollisina on kuitenkin ongelmallinen.

Vammaisiin kohdistuva vihollisstereotypia johtaa juurensa kauas historiaan, jopa keskiajalle, jolloin ihmisen fyysinen poikkeavuus nähtiin ulkoisena merkkinä pahuudesta, moraalittomuudesta tai syntisyydestä.

“Body horrorissa on usein kyse vammaisuuden ja vammautumisen pelosta. Se muistuttaa, että kuka vain voi vammautua. Toisaalta kun pelkäämme vammaisia, pelkäämme myös omaa synkkää puoltamme”, kuvailee kirjailija ja vammaisten ihmisten ihmisoikeusjärjestö Kynnys ry:n tiedottaja Sanni Purhonen.

Vammaiset ihmiset olivat tämän pelon takia usein marginalisoituja. Se johti ableismiin eli vammaisvihaan, joka näkee heidät “epänormaaleina”.

Erottelu loi asenteita, jotka ovat toimineet pohjana modernien kauhu- ja toimintaelokuvien pahishahmoille.

Stereotypiat vaikuttavat

Syvälle kulttuuriin juurtunut ajatus ”pahoista vammaisista” vaikuttaa asenteisiin jopa tiedostamatta. Siksi hahmojen kriittinen tarkastelu on tärkeää aloittaa jo nuorena.

Jatkuva vammaisten vihollisten näkeminen voi vaikuttaa vahingollisesti myös nuoren ja kasvavan vammaisen katsojan identiteetin rakentumiseen.

Purhosen mukaan tällaisissa elokuvissa toistuu usein viesti, jonka mukaan omaa vammaansa pitäisi hävetä, olla korostamatta tai kompensoida väkivallalla.

”Aikuisena vammaisena henkilönä se lähinnä turhauttaa. Se on laiskaa käsikirjoittamista ja toistaa tarinoita, joissa elokuvan juonen voi arvata heti, kun vammainen hahmo esitellään.”

Katkeroituminen heijastaa yhteiskunnan normeja

Usein pahishahmojen tarinoissa toistuu vammaisuuden tai vammautumisen aiheuttama katkeruus, joka ajaa pimeälle puolelle. Tämä näkyy esimerkiksi James Bond -elokuvien vihollishahmoissa.

Miksi populaarikulttuurin käsikirjoitukset sitten pyörittävät tätä kaavaa?

”Olen pyöritellyt ajatusta siitä, onko vamma yksilön ongelma vai yhteiskunnan luoma tila”, pohtii elokuussa julkaistun Suuri valhe vammaisuudesta -tietokirjan toinen kirjoittaja ja toimittaja Sofia Tawast.

Tawast kokee, että monesti elokuvien hahmot, jotka itse kaipaavat jonkinlaista muutosta omaan tilaansa, esitetään katkerina ja ilkeinä sen sijaan, että he hyväksyisivät vammansa. 

Tämä ylläpitää yhteiskunnallisia normeja, joiden mukaan esimerkiksi esteetöntä suunnittelua ei tarvita, vaan vammaisten tulee itse selviytyä heidän elämäänsä vaikeuttavista rakenteista.

The Penguin haastaa käsityksiä

Syksyllä alkanut The Penguin on sarjakuvayhtiö DC:n sarjakuviin perustuva sarja, jossa Oswald “Oz” Cobb raivaa tietään kohti Gotham Cityn mafiamaailman huippua.

Cobbilla on jalassaan synnynnäinen vamma, jonka vuoksi hän ontuu kävellessään ja on saanut lempinimen “Pingviini”. Cobbin kohtaama jatkuva vähättely johtaa häntä pimeälle polulle. Apurikseen hän saa nuoren Victor Aguilarin, jonka änkytyksen kautta kaksikko löytää yhteyden erilaisuuksistaan.

Monitulkintaisen käsikirjoituksen voi ajatella murtavan stereotypiaa vammaisuudesta pahan ilmentymänä. Se muistuttaa katsojaa ratkaisuillaan säännöllisesti siitä, ettei Pingviinin pahuus johdu vammasta vaan on seurausta tämän moraalittomista valinnoista ja itsekkäästä luonteesta.

”Häntä ei yritetä kuvata maagisena vammaisena vaan vamma esitetään realistisesti. Hahmo itsessään on melko sarjakuvamainen ja elää pimeässä maailmassa”, huomauttaa Purhonen, joka uskoo, etteivät vammaiset ihmiset näe itseään Pingviinissä.

Lisäksi The Penguin osaa tehdä sen, mitä monet vihollisstereotypiaan lankeavat elokuvat ja sarjat välttämättä eivät: syventyä samanaikaisesti myös muiden sivuhahmojen synkkiin taustoihin. Maailmassa, joka on täynnä vihollisia, katsojan on vaikeampi päättää, kenen voittoa kannattaa.

Vammaiset hahmot edelleen aliedustettuina

Vammaisten hahmojen edustus fiktiossa on edelleen vähäistä suhteessa heidän osuuteensa väestöstä.

Syyskuussa julkaistun Metropolia-ammattikorkeakoulun tekemän raportin (pdf) mukaan vuonna 2023 vammaisia hahmoja oli suomalaisissa elokuvissa 0,30 prosenttia ja tv-sarjoissa 0,70 prosenttia.

Raportissa tarkastellaan prosenttiosuuksia vuosina 2019–2023. Viisi vuotta sitten suomalaisissa sarjoissa vain 0,5 prosenttia oli vammaisia hahmoja, elokuvissa ei yhtään.

Yhdysvalloissa heitä esiintyy Suomeen verrattuna hieman enemmän. USC Annebergin yliopiston raportista (pdf) käy ilmi, että vuoden 2023 sadan parhaan elokuvan joukossa 2,2 prosenttia puhuvista tai nimetyistä hahmoista oli vammaisia. Vuonna 2022 osuus oli 1,9 prosenttia.

Kasvu on hidasta ottaen huomioon, että vammaiset ovat yksi maailman suurimmista vähemmistöistä. Maailman terveysjärjestön mukaan jopa 16 prosenttia väestöstä on merkittävällä tavalla vammaisia.

Tarvitaan enemmän vammaisia tekijöitä

Purhonen ja Tawast ovat samaa mieltä siitä, että vammaisia alan ammattilaisia tarvitaan entistä enemmän mukaan elokuvien ja sarjojen tekemiseen. Vammaiset käsikirjoittajat, ohjaajat ja näyttelijät osaavat tuoda uusia näkökulmia ja autenttisuutta vammaisten hahmojen esittämiseen.

Molemmat korostavat, ettei vammaisia vihollisia tarvitse kokonaan poistaa, vaan kyse on vallitsevien valtarakenteiden ja stereotypioiden yhteisestä tunnistamisesta. Vihollishahmoihin toivotaan tulevaisuudessa monipuolisuutta.

”Tietenkin käsikirjoittajat saavat olla luovia ja taiteessa on mahdollisuus esittää maailma, joka ei ole täydellinen. Olisi kauheaa, jos pitäisi aina tehdä vain hyvää representaatiota ”, huomauttaa kauhuelokuvien ystävä Tawast.

Purhonen lisää, että vammaisvihakeskustelussa on kyse siitä, että ihmiset tulisivat tietoisemmaksi stereotypioista.

”Näin voimme yhdessä vinkata silmää ja alkaa kirjoittaa niitä vastaan.”

Kirjoittaja on Turun ammattikorkeakoulun opiskelija.