Liberian nälkä: Ei vain ruokaa vaan myös rauhaa

Liberialaisilla on ollut mahdollisuutensa kirjoituttaa historiansa toisin:

Yhdysvalloista kotiutuneiden orjien 1847 perustama Liberian tasavalta ei muiden afrikkalaisvaltioiden tavoin ole perinyt siirtomaavalta-ajan ongelmia vaan on alun alkaenkin järjestänyt asiansa omalla tavallaan, Yhdysvaltain suosiollisella pakituksella.

Myös luonto on jakanut avokätisesti antimiaan länsiafrikkalaisittain keskikokoiseen valtioon: timantteja, kultaa, rautamalmia, jalopuu- ja kumimetsää sekä vesivoimaa niiden jalostamiseen. Runsaat makean veden varannot, trooppinen ilmasto ja vehmas maaperä ovat sitä vastoin taanneet hyvät kasvuolosuhteet kahville, kaakaolle, banaanille, kassavalle, riisille, palmupuille, maissille, pippurille ja monille muille ravintokasveille.

Noin 600 kilometriä pitkä rantaviiva neitseellisine hiekkadyyneineen on puolestaan avannut väylän matkailulle, kalastukselle ja merenkululle: Liberian mukavuuslippulaivasto on edelleen maailman toiseksi suurin.


Vapautettujen orjien dynastia

Silti – tai ehkä juuri siksi – Liberian tarina on se, mikä on:

Vapautuneiden orjien kotiinpaluu esi-isiensä maille 1800-luvun alkupuoliskolla ei valtion nimestä huolimatta tiennyt vapautta paikalliselle afrikkalaisasujaimistolle. Sen sijaan heimopäälliköt houkuteltiin myymään maansa ’yhdestä kuivatusta kalasta’, ja uudisasukkaat ryhtyivät hallitsemaan alkuperäisväestöä entisiltä isänniltään omaksumillaan tavoilla.

Käytännössä Liberiaan luotiin toimiva, mustien afrikkalaisten oma ’apartheid-järjestelmä’ ennen kuin sellaisesta valkoisessa Etelä-Afrikassa edes uumoiltiin: amerikkalaisuus oli normi ja heimokielten puhuminen julkisesti ankarasti kiellettyä. Vasta vuoden 1904 jälkeen 99 prosenttia väestöstä kelpuutettiin maan kansalaisiksi.

Vielä pitempään kesti ennen kuin afrikkalaissyntyisille liberialaisille suotiin oikeus koulutukseen, terveydenhuoltoon, työpaikkoihin, valtion virkoihin – afrikkalaisesta identiteetistä puhumattakaan.

Niin sanotun tavallisen kansan kannalta tilanne ei paljoa muuttunut, kun valta vaihtui Amerikan liberialaisesta Afrikan liberialaiseen: Samuel K. Doen vallankaappaus 1980 oli brutaaliudessaan ainutlaatuinen, ja niin oli hänen Liberian sisällissotaan 1989-96 johtanut sotilasdiktatuurinsakin.

Arviolta 150 000 ihmishenkeä vaatineen teurastuksen voittanut ja 1997 presidentiksi suurella äänienemmistöllä valittu sotalordi Charles Ghankay Taylor ei ole hänkään yltänyt edeltäjiään parempaan suoritukseen:

Taylor on keskittänyt poliittisen, taloudellisen ja sotilaallisen vallan itselleen sekä lähipiirilleen, ja näennäisestä demokratiasta huolimatta harvat, vielä Liberiassa vaikuttavat ihmisoikeusaktivistit viettävät säännöllisesti pitkiä aikoja maan vankiloissa. Kansalliseen politikointiin sekoittuvat myös perinteisten heimojen väliset kiistat, joita Taylor on onnistunut hyödyntämään hallinnoimisessaan.

Presidentin turvakaarti ATU (Anti-Terrorist Unit) tarkkailee myös tavallisten liberialaisten lojaaliutta, ja mustiin pukeutuneiden, raskaasti aseistettujen miesten katuliikehdinnästä sekä tiesulkujen määrästä voi päätellä Liberian kulloisenkin turvallisuustilanteen.


Liberian konflikti vailla ratkaisua

Viime aikoina Liberian turvallisuustilanne on ollut erityisen heikko.

Vuodesta 1999 lähtien Liberian hallitus on sotinut Pohjois-Liberiasta käsin operoivaa LURDia (Liberians United for Reconciliation and Democracy) vastaan. Kapinallisten päämääränä on kammeta presidentti Charles Taylor hallituksineen vallasta, ja toukokuussa 2002 he onnistuivat pääsemään pääkaupunki Monrovian porteille asti. Hyökkäys torjuttiin, mutta pitkän sadekauden jälkeen – ja teiden kuivuttua ajokuntoon – taistelut kiihtyivät jälleen marraskuussa 2002.

Liberian ja koko läntisen Afrikan vakautta horjuttaa myös Taylorin sekaantuminen naapurimaiden sisäisiin asioihin.

Liberian hallitusta on syytetty esimerkiksi Sierra Leonessa 1991 alkaneen sisällissodan kapinallisten RUFin (Revolutionary United Front) tukemisesta. Vaikka Sierra Leonen sota on nyt ohi ja RUF-sotilaat riisuttu aseista, YK raportoi 1 250-1 500 RUF-taistelijasta, jotka toimivat Liberiassa maan eliittijoukoissa.

Liberialaiset eivät niin ikään ole täysin syyntakeettomia Norsunluurannikon syksyllä 2002 alkaneisiin levottomuuksiin, vaikka Taylorin hallitus on jyrkästi irtisanoutunut liberialaisten palkkasotilaiden toimista itäisessä naapurimaassa.

Liberia on puolestaan syyttänyt Guineaa LURDin aseistamisesta, minkä guinealaiset ovat kiistäneet.

Kaiken kaikkiaan Liberian, Sierra Leonen ja Guinean – sekä nykyisin myös Norsunluunrannikon – raja-alueiden tilanne on sekava, ja tiedot sodankäynnistä perustuvat enemmänkin huhuihin kuin tietoon. Ulkopuolisten tarkkailijoiden ja avustustyöntekijöiden pääsy alueelle on rajallista vaikeiden kulkuyhteyksien ja heikon turvallisuuden takia.

Näillä näkymin Liberian konfliktiin ei ole tarjolla ratkaisua, kansainvälisen kontaktiryhmän ponnisteluista huolimatta. Maan hallitus suunnittelee kuitenkin vaaleja syksyksi 2003 mutta kieltäytyy sitkeästi kansainvälisistä rauhanturvaajista, joiden massiivinen (17 500 miestä) läsnäolo on onnistunut edistämään ainakin Sierra Leonen vakautumista sotimisen jälkeen.


Aseita ja ’veritimantteja’

Liberian rikkaat luonnonvarat on valtion alkuajoista lähtien valjastettu vaurastuttamaan pientä eliittiä – ja viimeisten vuosien aikana myös rahoittamaan jatkuvaa sodankäyntiä.

Liberian metsistä on esimerkiksi vuosien ajan rahdattu kuutiokaupalla jalopuuta Yhdysvaltoihin, rautatieverkoston rakennustarpeiksi. Samoin yhdysvaltalaisen Firestone Companyn kumiplantaasit on 1920-luvulta lähtien suunniteltu tuottamaan vientitavaraa halpatyövoimalla. Valtaosa Liberian vähänkin tuottavasta elinkeinoelämästä ja kaupasta on edelleenkin ulkomaalaisten, etenkin libanonilaisten käsissä.

Työntekijöiden olosuhteet ovat kurjat, eikä työnantajia ole liiemmälti kiinnostanut liberialaisten tarpeiden kuunteleminen, puhumattakaan niiden huomioonottaminen. Myös Liberian infrastruktuuri on rakennettu palvelemaan luonnon hyväksikäyttöä: maan olematon tieverkosto vie kumiplantaaseilta ja hakkuualueilta satamiin.

Muu Liberian infrastruktuuri on sitä vastoin kehittymätön ja sotimalla tuhottu. Esimerkiksi Monroviassa ei ole vuosiin ollut sähköä eikä toimivaa vesijohtoverkostoa, julkisesta terveydenhuollosta ja koululaitoksesta puhumattakaan.

Suorin ja kiistattomin yhteys sodan rahoittamiseen on kuitenkin timanttikaupalla.

Liberiasta on viety Belgiaan sekä omaa tuotantoa että Sierra Leonesta salakuljetettuja timantteja. Liberialaisiksi luokiteltujen timanttien vienti on kuitenkin tyrehtynyt lähes tyystin YK:n toukokuussa 2001 langettaman vientikiellon myötä.

Timanttien louhinta on sitä vastoin jatkunut, vaikka taistelut päätuotantoalueilla Lofan ja Bongin maakunnissa ovat siirtäneet valtaosan toiminnasta Nimban maakuntaan. Paikallisen arvion mukaan louhinnasta 85-90 prosenttia on laitonta, ja timantit salakuljetetaan Guineaan ja markkinoidaan eteenpäin guinealaisina timantteina.

Liberialaisia timantteja virtaa myös Sierra Leoneen, Norsunluurannikolle ja Gambiaan, ja kaivostoiminta on liberialaisen poliittisen ja turvallisuuseliitin hallinnassa.

’Veritimanteilla’ rahoitettava asekauppa on niin ikään YK:n pannassa, mutta myös sen saarron Liberian hallitus on onnistunut kiertämään.

YK:n tutkimusten mukaan esimerkiksi kesä-elokuussa 2002 Liberiaan lastattiin kuudella lennolla 200 tonnia jugoslavialaisperäistä asearsenaalia. Kaksoisdokumentaation mukaan aseiden virallinen määränpää oli Nigeria, kun taas Liberiaan tuotiin ’timanttien poraamisessa tarvittavaa välineistöä’.

Liberian hallitus on arvostellut jyrkästi asesaartoa, koska se oman ilmoituksensa mukaan käy sotaa terrorismia vastaan. Se on myös syyttänyt kansainvälistä yhteisöä puolueellisuudesta, koska kapinallinen LURD asetettiin vastaavanlaiseen asemottiin vasta joulukuussa 2002.

Yli puolet liberialaisista vakavasti köyhiä

Tavallisten liberialaisten tilannetta kuvaa se, ettei Liberiaa ole kelpuutettu edes YK:n kehitysohjelma UNDP:n inhimillistä kehitystä mittaviin tilastoihin.

Ei siis liene liioittelua määritellä Liberiaa inhimilliseksi katastrofiksi: aikuisväestöstä kolmannes osaa lukea, ja elinajanodote on hieman yli 50 vuotta. Väestöstä runsaat 40 prosenttia on alle 14-vuotiaita, mutta vauvoja kuolee samaan aikaan 132 tuhatta syntynyttä kohden. Malaria, kolera, perinteiset lastentaudit sekä tulehdus- ja suolistosairaudet tappavat niin lapsia kuin aikuisia. Myös AIDS leviää samaa tahtia prostituution kanssa.

Köyhyys on niin ikään mittavaa: noin 80 prosenttia kolmesta miljoonasta liberialaisesta elää alle dollarilla päivässä, ja yli puolet kansasta kärsii vakavasta köyhyydestä. Työtä on vain 10-15 prosentilla, mutta useimmat varsinkin valtion palveluksessa olevista ovat saaneet palkkaa viimeksi puolitoista vuotta sitten. Epäsäännöllinen ja niukka palkanmaksu on lisännyt varsinkin sotilaiden ja turvallisuuskaartin kurittomuutta: nälkäiset aseistetut nuoret miehet peräävät palkkaansa oman käden oikeudella Liberian siviiliväestöltä niin kaupungeissa kuin maaseudullakin.

Työttömistä sen sijaan noin kolmannes elättää itsensä harmaalla sektorilla, joka Liberiassa on mittava. Muutoin ihmiset kauppaavat toisillensa kaupunkien kaduilla ja toreilla muiden muassa käytettyjä vaatteita, hiiltä, kuivattua kalaa, kuorittuja hedelmiä, pussitettuja pähkinöitä. Moni nuori nainen turvautuu vihoviimeisenä keinonaan itsensä myymiseen elättääkseen perheensä. Maaseudulla ihmisten toimeentulo perustuu lähinnä vaihdantatalouteen.

Liberian hallitus syyttää kansansa kurjuudesta YK:n pakotepolitiikkaa, kun taas maailmanjärjestö nakkaa pallon takaisin Monroviaan: Liberian hupenevista julkisista verotuloista virallisestikin yli puolet kohdennetaan puolustusmenoihin.

Hallitus ei ole myöskään onnistunut vakuuttamaan kansainvälisiä sijoittajia tai edes Maailmanpankkia ja Kansainvälistä valuuttarahastoa maan taloudenhoidon kunniallisuudesta ja ennustettavuudesta. Moninkertainen kirjanpito, ulkomailla toimivat bulvaaniyhtiöt, kartellisopimukset, poliittisen ja taloudellisen vallankäytön symbioosi, muiden muassa, mahdollistavat laajan korruption ja yhteiskunnan kaikilla tasoilla vaikuttavat hämärätoimet.

Varsinkin riisin ja polttoaineiden myyntimonopolit ovat kurjistaneet liberialaisten elämää entisestään. Riisisäkin hinta on kohonnut tavallisen kansan saavuttamattomiin, ja korkea bensan hinta vaikeuttaa maataloustuotteiden kuljettamista asutuskeskuksiin myytäväksi.

Käytännössä Liberia toimii kansainvälisillä humanitaarisilla avustuksilla, jotka nekin ovat ehtymässä. Tärkeimmät rahoittajat ovat Euroopan Unioni ja Yhdysvallat. Siirtyminen katastrofiavusta pitkäjänteiseen kehitysyhteistyöhön ei ole kuitenkaan onnistunut turvallisuustilanteen kiristymisen sekä akuutin pakolais- ja evakko-ongelman takia.

Sadat tuhannet liberialaiset
aenneet viimeaikaisia taisteluita

Vuonna 1996 päättynyt sisällissota ajoi noin miljoona liberialaista evakkoon ja puolisen miljoonaa pakolaisiksi naapurimaihin Sierra Leoneen, Guineaan, Norsunluurannikolle ja Ghanaan. Käytännössä koko Liberia oli vuosien ajan yhtä evakkojen, paluumuuttajien ja sierraleonelaispakolaisten leiriä, koska ihmiset pakenivat ja paluumuuttivat paikasta toiseen aina taistelutilanteiden mukaisesti.

Tilanne ei ole Liberiassa muuksi muuttunut. Kuusi vuotta sitten maa oli kuitenkin kansainvälisen kiinnostuksen kohteena, eikä vähiten ’pikkuramboina’ valokuvissa esiintyneiden lapsisotilaiden ansiosta.

Nyt sierraleonelaiset pakolaiset ovat pääosin palanneet kotimaahansa, mutta Liberian omat taistelut ajavat satoja tuhansia ihmisiä pakoon kodeistaan, kaukana televisiokameroiden loisteesta.

YK:n pakolaisjärjestö UNHCR esimerkiksi laski parina lokakuun alun päivänä 2002, kuinka Liberian ja Sierra Leonen rajan ylitti 3 400 pakolaista. UNHCR on joutunut majoittamaan liberialaispakolaiset väliaikaistiloihin, koska sillä ei ole varoja leirien rakentamiseen. Sierra Leonen hallitus joka tapauksessa vaatii, että liberialaispakolaiset rekisteröidään tarkkaan ja heidät eristetään maan muusta väestöstä: se pelkää RUFin kannattajien ilmaantuvan pakolaisten matkassa takaisin Sierra Leoneen.

Kaiken kaikkiaan lokakuussa arvioitiin jo noin 200 000 liberialaisen paenneen maan rajojen yli naapurivaltioihin.

Samaan aikaan maan sisäisten pakolaisten määrä Liberiassa kasvaa jatkuvasti: jos YK:n ruokaohjelma ravitsi helmikuussa 2002 noin 35 000 evakkoa, heidän lukunsa oli syyskuussa 2002 jo 127 000. Liberian pakolaisasioista vastaava viranomainen arvioi samaan aikaan, että maassa oli noin 140 000 evakkoa 11 leirillä.

Vuoden 2002 lopussa liberialaisevakoiden määrä on kasvanut entisestään, kun Norsunluurannikolle aikoinaan paenneet liberialaiset ovat paluumuuttaneet pikapikaa laajalle maahan levinneiden levottomuuksien jaloista. Joulukuun puoliväliin mennessä Norsunluurannikolta Liberiaan paenneista 44 000 ihmisestä noin 29 000 on kotiin palaavia liberialaisia ja loput Liberiasta turvaa hakevia norsunluurannikkolaisia.

Helmikuussa – ja myöhemmin loppuvuodesta 2002 kotinsa jättäneiden lukumäärät ovat tarkimmillaankin arvioita: kaikki pakolaiset ja evakot eivät rekisteröidy UNHCR:lle tai leirejä ylläpitäville viranomaisille ja avustusjärjestöille. Monet pakenevat sukulaisten ja tuttavien luokse, sitäkin useammat jäävät rintamalinjojen taakse eristyksiin ilman ulkopuolista apua.

Evakkoleirien humanitaarinen tilanne onkin – jos mahdollista – vieläkin hälyttävämpi kuin muualla Liberiassa. Elokuussa 2002 yhdysvaltalainen avustusjärjestö IRC (International Rescue Committee) raportoi kriittisesti kasvaneesta kuolleisuudesta niin lasten kuin aikuistenkin keskuudessa. Terveydenhuolto ylikansoitetuilla leireillä ei toimi, ja esimerkiksi Monroviassa vain yksi sairaala on suostunut hoitamaan sinne hakeutuneita evakkoja.

Vaikka evakoista huolehtiminen on ensisijaisesti Liberian hallituksen vastuulla, kansainväliset avustusjärjestöt varoittavat liberialaisevakkojen hakeutumisesta maan rajojen ulkopuolelle pakolaisiksi ellei leirien katastrofaaliseen tilanteeseen saada pikaista helpotusta. Sekä evakot että pakolaiset tarvitsevat viipymätöntä humanitaarista apua ja pysyvän ratkaisun tilanteeseensa – siis vuosia jatkuneen sotimisen välitöntä lopettamista: liberialaisilla on nälkä, mutta pelkän ruoan lisäksi tarvitaan ennen kaikkea rauhaa.

© Muista tekijänoikeudet

Julkaisija: Pakolainen