Liberiassa evakot ja paluumuuttajat kotoutuvat uuteen elämäänsä
Nancy Saypaylayn pitkä evakkomatka on päättynyt onnellisesti: hän viljelee riisiä ja tulee toimeen omillaan Mambahnin alueella, Liberian pääkaupungin Monrovian läheisyydessä.
”Nyt on kaikki hyvin. On ruokaa, on katto pään päällä. Jos nyt jotain valittamista pitää keksiä, niin linnut voisivat kyllä lakata syömästä riisiä pellolta”, Nancy Saypaylay toteaa ja istahtaa hetkeksi puupenkille majansa edustalle kertaamaan viimeaikaista elämäänsä.
Itse asiassa hän ei joutaisi rupattelemaan vieraiden kanssa, koska kypsän riisisadon korjuu ei voi odottaa: normaalin vuodenkierron mukaisesti Länsi-Afrikan rannikolla eletään lokakuun lopussa jo kuivaa kautta, mutta vilkaisu taivaalle viestii hetkenä minä hyvänsä lankeavasta trooppisesta vesisuihkusta.
Nancyn on siis saatava läheiseltä pellolta riisinsä kiireesti talteen ja vielä kuivatuksi varastoon, hyvän sään aikana.
”Sodan aikana oli vaikeaa”, hän jatkaa silti tarinaansa.
”Yksi pojistani tapettiin, mutta kuusi muuta lasta jäivät henkiin. Neljä heistä otin mukaani, kun jätin kotini Kaakkois-Liberiassa ja lähdin evakkoon. Tänne Mambahniin päädyin 1998, pitkän kulkemisen jälkeen.”
Nancyn ja hänen lapsensa vastaanottanut maisema oli rujo: Liberian hallinnasta vuosina 1989-96 sotineet asejoukkiot ryöstivät, tuhosivat ja tyhjensivät rintamien väliin jääneen Mambahnin päällikkökunnan alueen jotakuinkin perusteellisesti. Asujaimistosta ei säästynyt mitään: talot hävitettiin, ja kymmenen tuhatta mambahnilaista pakeni kuka minnekin. Moni tapettiin. Alueen asukkaiden aikaisemmasta pääelinkeinosta, kumipuuviljelmistä jäljelle jäivät vain hiiltyneet rungot.
”Täällä oli vain puskaa ja paljon käärmeitä. Ruokaa ei ollut: ei kassavaa, ei kaalia, ei palmuja – ei mitään. Ensi alkuun asuin teltassa ja elätin perheeni hiilenpoltolla, kuten muutkin evakot ja paluumuuttajat”, Nancy muistelee.
Hiilenpolttajista riisinviljelijöiksi
Lopulta voimat ehtyivät, mutta nälkä jäi.
Oli siis onni, että Nancy Saypaylay lapsineen oli majoittunut juuri Beatrice Togban ja Sam Wuon naapurustoon: liberialainen pariskunta oli omasta pakolaisuudestaan toivuttuaan ryhtynyt auttamaan maanmiehiään ja -naisiaan uuden elämän alkuun ja perustanut tarkoitusta varten pienen, Project New Outlook (PNO) -nimisen järjestön.
Mambahnin alueelle PNO asettui 1999: sen kunnianhimoisena päämääränä oli vieroittaa sodan päätyttyä alueelle paluumuuttaneet mambahnilaiset ja sieltä turvapaikan saaneet evakot lyhytjänteisestä, kannattamattomasta hiilenpoltosta ja kannustaa heitä sen sijaan riisin sekä muiden vihannesten viljelyyn – eli omavaraiseen ruoantuotantoon. Forzohnin kylän kupeeseen rakennetun PNO-tilan tehtävänä oli pelkällä olemassaolollaan generoida ympäristöönsä kehitystä ja uusia viljelymenetelmiä.
”Alku ei ollut helppo. Mambahnilaiset eivät ole perinteisesti viljelleet maata, vaikka olosuhteet ovat suotuisat varsinkin riisin kasvattamiselle. Sitä vastoin he ovat tottuneet ostamaan ruokansa kumiplantaaseilta tienaamillaan palkkarahoilla”, ennen sotaa öljynjalostamolla uran tehnyt kemisti ja nyt siis maataloushanketta koordinoiva Beatrice kertoo.
Ensi alkuun vain Forzohnissa asuva zoe duan -klaanin päällikkö innostui uudesta toimintatavasta ja patisti kyläläisensä pellolle ruoan tuotantoon, usein vastoin heidän tahtoaan. Muissa kylissä poikkeukselliset ideat tulkittiin raamatun tuomiopäivän ennustuksiksi – siis paholaisen tekosiksi.
”Monivuotinen pakolaisleirielämä ja riippuvuus humanitaarisesta avusta eivät myöskään kannustaneet omatoimiseen ruoan tuottamiseen”, Beatrice jatkaa.
”Itse asiassa meidän oli lahjottava ihmiset ruoka-avulla mukaan peltoja raivaamaan. Varsin pitkään monet polttivatkin hiiltä viljelyn ohessa saadakseen ’pikarahaa’ ruoan ostamiseen.”
Toisaalta myös mambahnilaisten tuoreet sotamuistot ja pelko kaiken uudelleen menettämisestä estivät paikoilleen juurtumisen sekä sitoutumisen raskaaseen peltotilkkujen kunnostamiseen ja viljelemiseen.
Vasta alkuvuodesta 2002 ihmiset alkoivat uskoa tulevaisuuteensa: Pohjois-Liberiassa – ja aivan Monrovian laitamilla – käydyistä taisteluista huolimatta kattomateriaalit vaihtuivat bambusta peltiin, ja riisinkylvössä innostus oli suurimmillaan. Ihmiset tajusivat, ettei sotaa voinut kädet ristissä odottaa, vaan jokaisen oli epävarmuudessakin suunnattava katseensa huomiseen.
Kannettu vesi ei kaivossa pysy
Nyt siis Mambahnissa kaikki on hyvin, kuten Nancy Saypaylay asian ilmaisee. Riisinviljelyhalukkuus ja -taidot ovat levinneet kylästä toiseen. Samoin riisisadot ovat parissa vuodessa kolminkertaistuneet, ja suunnitelmat kuivan kauden viljelyksiksi ovat valmiina. Pahimpaan nälkään on löydetty ratkaisu, ja monet arvelevat sadostaan riittävän jopa myyntiin.
Ja mikä Nancyn on Mambahnissa asuessa, kun hänet on evakkona ja yksinhuoltajana vastaanotettu hyvin uuteen yhteisöönsä. Hän ei ole kohtaloineen yksin, vaan kotiseudultaan paenneita leskinaisia on ympäristössä useita.
”PNO auttaa, ja me naiset pidämme yhtä”, Nancy nauraa, eikä Beatrice Togbankaan hymyä tarvitse kauan esiin houkutella.
Myös PNO on ottanut yrityksen ja erehdyksen koulimana opikseen alkuaikojen virheistään. Enää se ei usko mallioppimiseen vaan osallistaviin menetelmiin. Toisin sanoen hyvä esimerkki ei riitä, vaan kyläläisten on itse määriteltävä oma hyvänsä, haluttava sitä ja toteutettava se: oli kyse sitten ruoasta, puhtaasta vedestä, terveydestä tai kulkukelpoisesta tiestä.
”Kannettu vesi ei kaivossa pysy”, Beatrice mukailee suomalaista sananlaskua.
Itse asiassa juuri kulkukelpoinen tie – tai pikemminkin sen kunnostaminen – on lähentänyt mambahnilaisia toisiinsa: yhteisestä tietyömaasta vuonna 2000 alkunsa saanut Mambahnin kehitysohjelma (Mambahn Development Program, MDP) rekisteröidään pitkän prosessin tuloksena vuoden 2003 alkupuolella alueen asukkaiden omaksi kansalaisjärjestöksi.
Sitä ennen ehditään kylissä ja kokouksissa jatkaa kehityksen pohdintaa ja opiskelua, omaan historiaan perehtymistä sekä kaikkien, nykyään jo noin 12 000 mambahnilaisen tulevaisuuden tarpeiden kartoittamista: lasten ja nuorten koulutusta, naisten aseman parantamista, terveydenhoitoa, kaivojen rakentamista, jalkapalloliigan organisoimista, muiden muassa.
Toisaalta sekin on jo kirjattava saavutukseksi, että alueen kaikkien neljän klaanin päälliköt, tietäjät ja muut tärkeät henkilöt alamaisineen on ylipäätään saatu sovussa saman katoksen alle yhteisen kehityksen ja tekemisen nimissä. Vielä pari vuotta sitten tervehtiminen, rauhanomaisesta keskustelusta puhumattakaan, ei tullut kuuloonkaan.
”Täällä on turvallista ja hyvä asua, en minä pelkää mitään. Enkä minä halua palata takaisin synnyinseudulleni. Minä kuulun tänne”, toteaa Nancy omasta puolestaan – ja pyytää vihdoin lupaa päästä riisiveitsi kädessään pellolle, muiden naisten ja tyttöjen perään.
© Muista tekijänoikeudet
Julkaisija: Pakolainen
Lisää uusi kommentti
Lue ohjeet ennen kommentointia