Löytyykö Libyan kriisiin ratkaisua?

On helppo leimata Libyan itsevaltainen johtaja Muammar Gaddafi syypääksi maassa riehuvaan konfliktiin, mutta ongelma on moniulotteisempi.

Helsingin yliopiston arabian kielen ja islamin tutkimuksen professori Jaakko Hämeen-Anttila varoitti demonisoimasta Gaddafia tai muitakaan arabimaiden johtajia. ”Ongelmana ei ole kukaan yksittäinen henkilö”, Hämeen-Anttila muistutti Helsingin yliopiston eilisessä Interventio Libyaan!? -keskustelussa.

Arabimaiden todellisiksi ongelmiksi ja maissa jatkuvan liikehdinnän syiksi Hämeen-Anttila listasi kolme tekijää: heikko talous, alhainen koulutustaso ja demokratiavaje.

Demokratiavajeessa Hämeen-Anttilan mukaan ei ole kyse vain arabimaiden sisäisestä epädemokraattisuudesta. Sen ohella ongelmana on ”ylikansallinen demokratiavaje”.
Ylikansallinen demokratiavaje tarkoittaa sitä, että ”länsimaat ja Yhdysvallat hallitsevat tuon alueen makrotason politiikkaa, mistä johtuen yksikään maa ei voi tehdä omia ratkaisuja.”

Kansallisen itsetunnon, ei islamin nousu

Suurlähettiläs Alpo Rusi vertasi arabimaiden tilannetta Euroopan suureen vallankumousvuoteen 1848. Hänen mukaansa myönteistä on ”terveen kansallisen identiteetin syntyminen”.

Identiteetin syntyminen on Rusin mukaan näkynyt esimerkiksi egyptiläisten lausunnoissa, että presidentti Hosni Mubarakin kukistumisen jälkeen he ensimmäistä kertaa tunsivat itsensä egyptiläisiksi. Islam sen sijaan ei ole Rusin mukaan ollut määräävä tekijä.

Hämeen-Anttila oli Rusin kanssa samaa mieltä. Alustusesaan hän sijoitti islamin niiden tekijöiden joukkoon, joilla ei ole ollut roolia arabimaiden liikehdinnässä.

Kosovoon ja erityisesti kokemuksiinsa EU:n kaakkoisen Euroopan vakaussopimuksen varajohtajana pohjautuen Rusi pohdiskeli EU:n roolia. ”EU:lle olisi luontevaa panostaa Pohjois-Afrikan vakausprosessiin.”

Rusin hahmottelemaan vakausprosessiin sisältyisi alueen maiden sitominen yhteistyöhön, joka täyttäisi vallitsevaa geopoliittista tyhjiötä. EU:n pitäisi tukea vakausprosessia, samoin Maailmanpankki ja alueelliset kehityspankit pitäisi saada mukaan.

Mikä oikeuttaisi intervention?

Heikki Patomäki, Helsingin yliopiston maailmanpolitiikan professori, käsitteli omassa puheenvuorossaan sodan oikeutusta. Patomäen mukaan mikään sota ei sinänsä ole oikein, eikä hän nähnyt sotatoimille Libyassa riittäviä perusteita.

Sota voisi hänen mukaansa olla perusteltu vain ”jos siihen yhdistyy uskottava pyrkimys aseistariisuntaan ja tulevaisuuden sodan todennäköisyyden pienentämiseen sekä asianmukaisten globaalien instituutioiden rakentamiseen”.

Gaddafin hallinnon väkivalta on Patomäen mukaan ollut shokeeraavaa, mutta kansanmurhasta ei ole kyse. ”Lentokielto voisi sinänsä olla perusteltu”, mutta Patomäen mukaan ongelmia syntyy, mikäli lentokiellon toteuttaminen edellyttää ”laajamittaista sotimista”.

Rusi puolestaan oli Patomäkeä ymmärtäväisempi. Hänen mukaansa Yhdysvallat on myös voimankäytön osalta toiminut järkevästi. ”Voimankäyttö voi tosin aina kääntyä väärään suuntaan”, Rusi muistutti.

Hämeen-Anttila ei suoranaisesti ottanut kantaa sotilaallisen intervention puolesta tai sitä vastaan. Sen sijaan hän sanoi pelkäävänsä eniten sitä, että toteutetaan puolittainen interventio, joka takaa sen, että konflikti jatkuu. ”Libyan kansan etu ei ole se, että siellä soditaan vuosikausia.”