Naisten ihmisoikeudet – esineestä ihmiseksi 400 vuodessa

Teksti: Kevät Nousiainen, naisoikeuden professori, Helsingin yliopisto

Kansalainen on mies...

Nykyisen ihmisoikeusajattelun juuret juontavat 1600- ja 1700- luvuille. Tuolloin ns. rationaalinen luonnonoikeus ja yhteiskuntafilosofia kehittivät ihmisoikeuksien käsitteistön, jolla luotiin malli sille, minkälainen valtion ja sen kansalaisten asianmukaisen suhteen pitäisi olla. Tarkoituksena oli varmistaa, ettei valtiovalta loukkaa luonnonoikeusteorian mukaisia ihmisen luovuttamattomia oikeuksia.

1600-1700- lukujen yhteiskunnallisessa viitekehyksessä ihmisoikeuksilla tarkoitettiin kuitenkin yksinomaan miesten oikeuksia; vieläpä niin, että usein tarkoitettiin vain vapaita ja maata omistavia miehiä. Esimerkiksi Yhdysvaltojen itsenäistyessä oikeuksien yhtäläisyys ulotettiin vain vapaisiin miehiin: orjat ja naiset jätettiin niiden ulkopuolelle. Itse ihmisoikeuksien käsitekin vakiintui aluksi muodossa ’miehen oikeudet’ (rights of man, droit de l’homme). Sukupuolineutraali englanninkielinen ilmaisu human rights vakiintui vasta toisen maailmansodan jälkeen.

Se, että ihmisoikeudet eivät alun perin ollenkaan koskeneet naisia on vaikuttanut olennaisesti siihen, miten ne on määritelty. Järjestelmä sivuuttaa naisten kannalta olennaisia kysymyksiä. Siitä syystä ihmisoikeuksien ulottaminen naisiin ei itsessään lopeta ihmisoikeussääntelyn sukupuolittain eriytyneitä vaikutuksia. Voidaan myös väittää, että ihmisoikeuksien määrittelemisen kautta on määritelty myös naiseutta. Kun naiset suljettiin kansalaisten oikeuksien ulkopuolelle, nainen määriteltiin (mies)kansalaisen vastakohdaksi.

Ihmiset ovat tasa-arvoisia... paitsi perheessä

1600-luvun luonnonoikeusoppineet väittivät keskitetyn valtion olevan tarpeellinen alamaisten itsesäilytyksen turvaamiseksi. Ihmisten luonnosta esitettiin olettamuksia olettamalla kuvitteellinen ’luonnontila’, jossa ihmiset elävät luontonsa mukaisesti.

Luonnontilainen ihminen ajateltiin vapaaksi, muista ihmisolennoista riippumattomaksi yksilöksi, jonka luonnollisiin oikeuksiin kuuluu oma henki, ruumis sekä ruumiin ylläpitämiseksi välttämättömät luonnon antimet, joita ihminen ottaa haltuunsa. Tässä suhteessa kaikkien yksilöiden ajateltiin olevan luonnostaan tasa-arvoisia.

Tästä huolimatta tuon ajan filosofit ja juristit eivät voineet ajatella yhteiskuntien käytännössä toimivan yhdenvertaisuuden pohjalta. Perheen, välttämättömän yhteiskunnallisen instituution katsottiin perustuvan eriarvoisuuden periaatteelle.

Edelleen ajateltiin, että luonnontilassa jokainen yksilö saa ja joutuu puolustamaan oikeuksiaan parhaan kykynsä mukaan. Turvatakseen perustavimman oikeutensa, itsesäilytyksen, tasa-arvoisten yksilöiden kannattaa solmia keskenään yhteiskuntasopimus – perustaa valtio suojelemaan itse kunkin oikeuksia.

Siitä, miten valtion perustaminen rajoittaa yksilöiden luonnollisia oikeuksia, 1600- ja 1700-lukujen kirjoittajat olivat eri mieltä. Toiset näet vaativat täydellistä alistumista hallitsijalle. Ongelman ydin oli kysymyksessä, miksi ihminen ryhtyisi vapaaehtoisesti orjaksi. Sellainen oikeuksista luopuminen ei ole yhdistettävissä ihmisen luontoon.

Nainen – vapaaehtoinen orja?

Ihmisoikeuksien historiassa ihmisen tilan kuvaaminen orjuudeksi onkin ollut keskeinen asioihin puuttumisen peruste. Orjaksi on roomalaisesta oikeudesta alkaneen perinteen mukaisesti kuvattu ihminen, joka ei ole henkilö vaan esine. Orja kuuluu omistajalleen, joka voi oman oikkunsa mukaisesti pyytää orjalta haluamiaan palveluksia, myydä tai vaihtaa hänet.

Orjuuden lakkauttamiseen liittyvät poliittiset ponnistelu ovat toimineet naisliikkeen herätteinä. Esimerkiksi Yhdysvalloissa naisliikkeen perustava kokous sai alkunsa siitä, että orjuutta vastustaneilta naisilta kiellettiin pääsy viralliseen orjuuden vastustamista käsittelevään kokoukseen. Naiset saivat konkreettisen syyn verrata omaa asemaansa orjuuteen.

Aviovaimon asema rinnastettiin usein orjuuteen, koska vaimon katsottiin jäävän miehensä mielivallan alaiseksi. Seksuaalisen itsemääräämisoikeuden menetys on myös toistuvasti rinnastettu orjuuden tilaan, riistipä sen naiselta avioliitto, ’valkoinen orjakauppa’ tai seksiteollisuus. Naistutkimus on havainnut avioliiton historian liittyvän läheisesti siihen, miten valtion ja kansalaisen suhteet ajateltiin luovuttamattomien oikeuksien yhteydessä.

Yhteiskuntasopimuksen teoreetikkojen mukaan ihmissuvun säilyminen ja uusiutuminen edellyttää sukupuolten yhtymistä, joka johtaa lasten syntymään. Avioliiton oletettiin olevan luonnollinen yhteisö, joka edeltää valtiota. Esimerkiksi Locken mukaan tällaisessa luonnollisessa yhteenliittymässä jonkun on viime kädessä tehtävä päätökset, mikä ’luonnostaan lankeaa miehelle’. Isännän vallan alle yhdistyivät vaimon, lasten, palvelijoiden ja orjien hallitseminen. Kuten Carol Pateman osoittaa naistutkimuksen klassikoksi nousseessa kirjassaan, avioliiton perustaksi ajatellaan yhteiskuntasopimusteoriassa vapaaehtoinen sopimus. Kun sopimus kerran on solmittu, on aviovaimon vapaus pysyvästi alistettu aviomiehen vallan alaisuuteen. Englantilaisen common law –oikeuden mukaan vaimon koko oikeudellisen henkilöllisyyden katsottiin avioliiton aikana häviävän siinä määrin, että avioliitto pidettiin vaimon ’kansalaiskuolemana’ (civil death).

Isännän valta sängyssä ja senaatissa

Kotitalouksissa isännän valta käsitti vanhastaan kuritusvallan. Vaimon ja lasten ’kohtuullinen’ kurittaminen käsitettiin miehen oikeudeksi. Vain törkeistä pahoinpitelyistä oli yleensä mahdollista valittaa julkisesti ja oikeudellisesti. Aviomiehen oikeuksiin luettiin myös oikeus harjoittaa vaimon kanssa sukupuoliyhteyttä. Vaimon ajateltiin aviolupauksen antaessaan kertakaikkisesti antaneen siihen suostumuksensa. Koska syntyvyyden rajoittamisen tekniikan olivat tuolloin etupäässä vain miesten käytettävissä, merkitsi aviollisen oikeuden käyttäminen käytännössä myös valtaa päättää vaimon hedelmällisyydestä.

Perhe oli oikeudellisesti ajatellen hyvinkin ristiriitaisesti säännelty alue. Perheen jäsenten suhteita säänneltiin yhtäältä hyvinkin pakottavasti ja yksityiskohtaisesti. Laillisia ja sallittuja olivat vain avioliitossa tapahtuvat eri sukupuolen väliset seksuaaliset suhteet. Toisaalta perhe ajateltiin ihmisoikeuksien teoriassa ja myöhemmin perusoikeuksien järjestelmässä valtion väliintulolta suojelluksi alueeksi. Tämä koski myös sellaisia kysymyksiä, joissa valtion rankaisuvalta olisi muuten ollut ehdoton, kuten naisiin kohdistuvan väkivallan ja seksuaalirikokset.

Perheen sisäinen jyrkkä sukupuolten välinen ero toistui myös yhteiskunnallisessa elämässä. Itse asiassa poliittisen oikeuksien syntyyn ja laajentumiseen näyttää monissa maissa liittyvän sukupuolieron syventyminen. Sääty-yhteiskunnalle ominaisten sosiaalisten erottelujen hävitessä syntyi uusi, yhtenäinen ryhmä, naiset, joka tuli merkitsemään suorastaan ’kansalaisten’ vastakohtaa. Naiset osallistuivat aktiivisesti Ranskan vallankumouksen varhaisvaiheisiin. He marssivat Versailles’hin ja valtasivat Bastille’ta, perustivat klubeja ja pyrkivät puhumaan poliittisissa kokouksissa. Vuoden 1791 perustuslaissa naisilta kuitenkin kiellettiin äänioikeus. Jakobiinivallan aikana vallankumoukseen aktiivisesti osallistuneet naiset päätyivät giljotiiniin. Näin kävi myös Olympe de Gourgesille, joka Ihmisen (miehen) ja kansalaisen oikeuksien julistuksen innoittamana oli kirjoittanut Naisen oikeuksien julkistuksen.

Poliittisen syrjinnän perusteluksi esitettiin naisten erityinen luonto. Naiskansalaisuus tulkittiin passiiviseksi kansalaisuudeksi, jonka keskeinen asia on äitiys. Samalla sukupuoliero oletettiin aikaisempaa paljon syvällisemmäksi, olemukselliseksi eroksi, joka leimaa koko yksilöä. Aikaisempi ajattelu korosti naisen huonommuutta mieheen verrattuna, mutta niin, että naiset ajateltiin ikään kuin fyysisesti ja psyykkisesti eräänlaisiksi heikommiksi miehiksi. Modernin politiikkakäsityksen vakiintumisen aikaan naisen määriteltiin pehmeiksi, taipuvaisiksi, tunteenomaisiksi, läheisiinsä kiintyneiksi ja näiden suhteen puolueellisiksi. Naiset ovat näin kaikkea sitä, mitä hyvä valtiokansalainen ei saa olla.

Suojeltu perhe – suojaton nainen?

Vasta vuoden 1948 yleismaailmallisen ihmisoikeusjulistuksen myötä ihmisoikeudet on ainakin periaatteessa mielletty kaikkien ihmisten oikeuksiksi myös sukupuoleen katsomatta. Onkin mielenkiintoista pohtia naisten oikeuksien kehitystä vuoden 1948 jälkeen. Käytännössä ei nimittäin ole ollut lainkaan itsestään selvää, miten ihmisoikeuksia tulkitaan ja miten niiden toteutuminen turvataan naisten osalta.

Porvarillisten vallankumousten aikaan valtio ja kansalaisyhteiskunta ymmärrettiin toisilleen vastakkaisiksi ja perimmiltään ihmisoikeudet suojasivat kansalaisia valtiota vastaan. Modernissa yhteiskunnassa ’sosiaalisen’ alue laajeni käsittämään sen poliittisen ja taloudellisen toiminnan alueen, joka yhteiskuntasopimusteorian yhteydessä oli kuvattu ’kansalaisyhteiskunnaksi’. Ihmisoikeuksien näkökulmasta valtio voidaan katsoa velvolliseksi luomaan hyväksyttävät sosiaaliset olosuhteet kaikille kansalaisille. Naisten kannalta sosiaalipalveluiden kehittyminen on ollut erityisen merkittävää: sosiaalipalvelut vapauttavat naisia hoivatyöstä, joka aikaisemmin sitoi heidät kodin piiriin täysiaikaisesti.

Naisen yhteiskunnallisen aseman muuttuessa jako mies/julkinen – nainen/yksityinen on murtunut. Silti naisten ihmisoikeuksien ongelmalliset kysymykset näyttäisivät pitkälle liittyvän niihin rajauksiin ja ratkaisuihin, joita sisältyi jo alkuperäiseen ihmisoikeuksien malliin. Valtion vastuu käsite määrittää valtioiden, ihmisoikeussopimusten osapuolten, vastuuta ihmisoikeuksien rikkomisesta kansainvälisen oikeuden mukaan. Perinteisessä kansainvälisten ihmisoikeussopimusten opissa yksittäisten ihmisten yksittäiset rikokset eivät ole luettavissa valtion vastuulle.

Käytännössä tämä on tehnyt mahdolliseksi sen, ettei valtion ole katsottu olevan vastuussa kulttuurisesti yleisestä ja monien hyväksymästä naisiin kohdistuvasta ’perheväkivallasta’. Valtion vastuun on ajateltu syntyvän vain siinä tapauksessa, että valtio on nimenomaisesti antanut valtuutuksen tällaiseen toimintaan, tai on systemaattisesti jättänyt syyttämättä omien toimihenkilöidensä väärinkäytökset.

Nykyisin naisiin kohdistuva väkivalta ymmärretään naisten ihmisoikeuksia koskevassa keskustelussa naisiin kohdistuvan syrjinnän ilmaukseksi. Tulkinta on muodostunut oikeastaan vasta kaikkinaisen naisten syrjinnän poistamista koskevan YK:n yleissopimuksen (CEDAW-sopimus) laatimisen (1979) jälkeisenä aikana. Vaikka naisiin kohdistuva väkivalta on osoitettu yleiseksi, ei valtiot ole juurikaan toimineet sen vähentämiseksi. CEDAW-sopimukseen tosin liittyy nyttemmin suositus, jonka mukaan naisiin kohdistuvaa väkivaltaa on pidettävä syrjintänä.

Monet ihmisoikeusjärjestelmän ristiriidat liittyvät tällä hetkellä avioliittoon ja perhesuhteisiin sisältyvään syrjintään. CEDAW-sopimus edellyttää naisten ja miesten tasa-arvoa perhesuhteissa. Avioliiton edellytetään tuottavan sukupuolille yhtäläiset oikeudet vanhempina ja puolisoina. Tämä ei kuitenkaan toteudu lukuisissa CEDAW-sopimuksen allekirjoittaneissakaan maissa. Pohjoismaisesta näkökulmasta ongelmat liittyvät pikemmin siihen. että vanhemmuus ja siihen liittyvät oikeudet ja velvollisuudet määritellään niin usein avioliitosta erillisinä kysymyksinä. Vanhemmuus sosiaalisena instituutiona on vahvasti sukupuolittunut myös Pohjoismaissa. Lapsen oikeuksien sekä vanhempien oikeuksien ja velvollisuuksien yhteensovittaminen näyttää muodostuvan tärkeäksi ihmisoikeuksia koskevaksi kiistakysymykseksi.