Nälkäongelman ratkaisu on kiinni poliittisesta tahdosta

Maailman ravintopäivää vietettiin YK:n elintarvikejärjestön FAO:n syntymäpäivänä 16. lokakuuta. Sen kunniaksi järjestetyssä Oikeus ruokaan -seminaarissa puhuttiin samaa kieltä tällä viikolla käynnissä olevien Reilun kaupan viikon ja kirkkojen vastuuviikon kanssa. Lyhyesti sanottuna: lähes miljardi ihmistä maailmassa näkee nälkää, vaikka maailman ruoantuotanto riittäisi ravitsemaan heidät kaikki. Ratkaisun avainsana on poliittinen tahto.

Maailman valtiot ovat sitoutuneet nälkäongelman poistamiseen jo moneen kertaan, monella eri tavalla. Yli 50 vuotta vanhassa ihmisoikeuksien julistuksessa todetaan, että jokaisella on oikeus riittävään ruokaan. Vuonna 1976 voimaan tullut Taloudellisten, sosiaalisten ja sivistyksellisten oikeuksien sopimus luo valtioita sitovan velvollisuuden taata jokaisen ihmisen oikeus olla vapaa nälästä. Sopimuksessa valtiot myös lupaavat tehdä yhteistyötä maailman ravinnontuotannon turvaamiseksi ja elintarvikevarastojen jakamiseksi tasapuolisesti.

Vuonna 1996 maailman ruokakokous asetti tavoitteekseen puolittaa aliravittujen määrän vuoteen 2015 mennessä. Sama tavoite toistettiin YK:n vuosituhatjulistuksessa, ja uudelleen Rooman seurantakokouksessa vuonna 2002, silloin tosin jo epäillen. Tavoitteen saavuttaminen edellyttäisi 22 miljoonan ihmisen nostamista köyhyyden ja aliravitsemuksen kierteestä vuosittain, kun nykytoimilla nälkäisten määrä vähenee vain kahdeksalla miljoonalla vuodessa. Poliittisesta todellisuudesta muistuttaa terävästi se, että samainen epäileväisten kerho huomasi vuonna 2002 myös sanoa, että maailman nälkäongelma olisi kyllä mahdollista poistaa aivan kokonaankin.

Mistä sitten kiikastaa? Siitä, että ruoka ei ole vain höyryävä lautasellinen keittoa, tai jokaiselle ihmiselle kuuluva perusoikeus. Ruoka on myös maataloutta, kauppapolitiikkaa, rakennesopeutusohjelmia, vaihtotaseita, tulleja ja tukiaisia. Laajempana kysymyksenä listaan lisätään esimerkiksi teknologia, koulutus, maanomistus- ja ympäristökysymykset. Poliittisia päätöksiä ja laajaa kansainvälistä yhteistyötä vaativia asioita yhtä kaikki.

Kohti ruokaturvaa nälän vastaisen liittouman ohjein

Juuri yhteistyön tehostamiseksi ja poliittisen tahdon lisäämiseksi maailman ruokakokouksen seurantakokouksessa vuonna 2002 perustettiin kansainvälinen nälän vastainen liittouma (International Alliance Against Hunger). Kokous asetti myös valtiodenvälisen työryhmän laatimaan ohjeistusta siitä, miten jokaisessa valtiossa ihmisten oikeus ruokaan toteutuisi kansallisen ruokaturvan puitteissa. Aikataulun mukaan syksyllä 2004 valmistuvien valtioille vapaaehtoisten suuntaviivojen on tarkoitus auttaa niiden keinojen löytämisessä, joilla köyhyyden ja nälän noidankehän katkaistaan ja jokaisen ihmisen oikeus saada riittävästi ravintoa aktiivisen ja terveen elämän tarpeisiin totetuu.

Suomen asiantuntijana työryhmässä toimivan Kalle Laaksosen mukaan ruokaturvan takaaminen edellyttää sekä talouden että maataloustuotannon kasvua. Kun uutta viljelysmaata ei maailmassa juurikaan enää ole, ratkaisun avaimet löytyvät tuotannon tehostamisesta, sekä ennen kaikkea uudenlaisesta ruokapolitiikasta.

Ruuantuotannon ja -jakelun kannalta tärkeimmät päätökset tehdään kansallisella tasolla, ja Laaksosen mukaan niin sen pitäisi myös olla. Nykypäivänä kansainväliset rahoituslaitokset ja vapaakauppasopimukset sanelevat kuitenkin pitkälti monien kehitysmaiden talous- ja kauppapolitiikan suunnan, ja ulottuvat ratkaisevalla tavalla myös ruokaturvaan. Ulkoasiainministeriön maatalousasioiden neuvonantaja Tiina Huvio toteaa, että esimerkiksi Sambian maataloustuotanto sekä siitä saatavat tulot romahtivat, kun maalle laaditut rakennesopeutusohjelmat edellyttivät maatalouden tukien alasajoa. Nyt maata uhkaa nälänhätä.

Kauppaa, ruokaa vai ihmisoikeuksia?

Kansainvälinen kauppapolitiikka veisikin kenties lähimmäs maailman nälkäongelman ydintä, mutta siihen valtioidenvälisen työryhmän toiminnassa ei ole haluttu puuttua. EU:n alueryhmä on valmisteluissaan selkeästi rajannut kauppakysymykset neuvottelujen ulkopuolelle, ja niiden nostaminen neuvottelujen asialistalle jääneekin joko kehitysmaiden tai kansalaisjärjestöjen harteille.

Kiistaa EU:n piirissä on aiheuttanut myös suuntaviivojen ihmisoikeuslähtökohta. Esimerkiksi Iso-Britannia vastustaa tiukasti uusien sitovien ihmisoikeusvelvotteiden sisällyttämistä valmisteilla olevaan asiakirjaan.

Janina Hasenson ulkoasianministeriön ihmisoikeuspolitiikan yksiköstä puolestaan sanoo Suomen olevan tyytyväinen siitä, että ihmisoikeusnäköulma on noussut entistäkin tärkeämmäksi neuvottelujen edetessä. Hasenson toteaa jo olemassa olevien ihmisoikeussopimusten luovan valtioille aktiivisen velvoitteen turvata kaikkien ihmisten oikeus riittävään ruokaan. Suomi toimii tämän velvoitteen täyttämistä valvovan YK:n taloudellisten, sosisaalisten ja sivistyksellisten oikeuksien komitean vahvistamiseksi ja yksilövalitusjärjestelmän luomiseksi.

Valitettavasti ihmisoikeudetkaan eivät ole suora tie kylläiseen maailmaan. Toisen Tiina Huvion tarjoaman esimerkin mukaan Zimbabwen ruuantuotanto romahti, kun väestön maaoikeuksien nimissä viljelymaa jaettiin suurista tiloista pieniin. Oikeutensa maahan saavuttaneet pienviljelijät eivät ole kyennet huolehtimaan riittävästä ruuantuotannosta.

Kuvaan on kenties jälleen kerran astunut kauppa, kuten vaikkapa Nicaraguassa: oman väestön ruokkimisen sijaan maatilkuilla viljellään vientikasveja. Esimerkiksi kahvin maailmanmarkkinahintojen romahtaessa maanviljelijöiden tulotaso romahtaa, eikä heillä ole varaa ostaa myöskään muualla tuotettua päivittäistä ruokaa.

Ihmisoikeudet tarjoavat kuitenkin painavan argumentin kauppapolitiikan rattaisiin. Valtiot eivät välttämättä ota huomioon niitä jo sitovia ihmisoikeussopimuksia kauppaneuvotteluja käydessään. Siirtäessään päätäntävaltaa kansainväliselle tasolle kansallisten parlamenttien tehtävä kuitenkin olisi nimenomaan huolehtia siitä, ettei valtion velvollisuus turvata kansalaistensa oikeudet vaarannu. Avainasemassa ovat demokraattinen päätöksenteko sekä sen edellytys: oikeuksistaan tietoiset kansalaiset ja avoin tiedonvälitys.

Vaikkei kauppapolitiikkaan nyt laadittavissa suuntaviivoissa puututtaisikaan, tarjoavat ne toivon mukaan apua ruokaoikeuden toteutumiselle juuri tätä kautta. Suomi korostaa neuvotteluissa koulutuksen ja naisten aseman merkitystä, sekä toimivan kansallisen informaatiojärjestelmän tärkeyttä. Se on ruohonjuuritason poliittisen tahdon vahvistamista silloin, kun poliittinen tahto suuremmilla areenoilla näyttää olevan riittämätöntä.