Näyttelijä, käsikirjoittaja Noora Dadu käsittelee tuoreessa kirjassaan Roolitus elokuva- ja näyttämötaiteen roolittamisen ja tarinoiden sisältöjen syrjiviä käytäntöjä. Kirjan keskeinen väite on, että ulossulkeva katse lävistää koko suomalaisen yhteiskunnan.

”Fiktion katse maailmaan ei ole vähääkään yhdentekevä”, Dadu sanoo.

Hän ei ole yksin näkemystensä kanssa. Esimerkiksi sosiologi Robin DiAngelo kirjoittaa White Fragility -kirjassaan, että elokuvantekijöiden luomat tarinat muovaavat maailmankuvaamme.

”Representaatio vaikuttaa suoraan, ilman välivaiheita siihen, ketkä lasketaan ihmisyyden piiriin”, Dadu kiteyttää kirjassaan.

Näyttelijän ja kirjoittajan työnsä ohella Dadu toimii puheenjohtajana Suomen Palestiina-verkosto Sumud ry:ssä.

Hän näkee fiktion ja median saman tarinakoneiston eri osasina. Suomalais-palestiinalaisena näyttelijänä hän on henkilökohtaisesti kokenut valkoisen fiktion yksiulotteisen arabirepresentaation seuraukset. Sama epäinhimillistävä katse toistuu Palestiinan sortoa koskevassa, ”monimutkaisuuden narratiivia” korostavassa uutisoinnissa ja esimerkiksi Israelin valtion miljoonabudjetilla tekemässä mielikuvamarkkinoinnissa.

”Niinkin kaunis ja filosofinen kysymys kuin kuka minä olen voi johtaa äärimmäiseen ryhmäidentifioitumiseen ja toisen ihmisryhmän toiseuttamiseen, jos tuo minäkuva pitää sisällään ajatuksen toisen ryhmän vähempiarvoisuudesta. Taide on aina poliittista: taide kantaa sisällään ihmiskuvaa”, Dadu toteaa.

Suomalaisen fiktion ihmiskuva

Dadun mielestä jokainen on vastuussa oman ulossulkevan katseensa tarkastelusta ja muuttamisesta. Erityinen vastuu on niillä, jotka tekevät taidetta työkseen ja työllistävät muita. Suomalaisen fiktion katse on yhä 2020-luvulla yksiulotteinen.

Audiovisual Producers Finland – APFI ry:n diversiteettitilasto selvittää vuosittain roolihahmojen moninaisuutta suomalaisista elokuva- ja tv-tuotannoista. Viime syksynä julkaistun tilaston mukaan vuoden 2022 tuotannoissa kaikista roolihenkilöistä esimerkiksi vain 1,98 % kuului seksuaalivähemmistöön ja 8,56 % oli BIPOC-hahmoja, kun taas kaikista roolihenkilöistä 88,67 % oli valkoisia heteroita. 

BIPOC-termillä viitataan ihmisiin, jotka mielletään ihonvärin tai syntyperänsä vuoksi muiksi kuin valkoisiksi ihmisiksi.

Dadun kirjassa Helsinki Castingin ammattiroolittaja Jantsu Puumalainen tuo esiin, että myös lihavuussyrjintä on näyttelijän työllistymiseen liittyvä este: ”M-kokoa isompia naisia palkataan tv- ja elokuvatuotantojen rooleihin hyvin harvoin.”

Huomionarvoista APFI:n tilastoimissa, diversiteettiä edustavissa roolihahmoissa on se, että vähemmistöidentiteetti tai marginalisoitu ominaisuus oli yleensä näitä hahmoja eniten määrittävä piirre. Tilaston kirjoittajat huomauttavat, että tämänkaltainen diversiteetti ei inhimillistä tai normalisoi vähemmistöjä audiovisuaalisessa kulttuurissa vaan typistää heidät ”toiseuden edustajiksi”, joilta puuttuu yhtenäinen kosketuspinta ihmisyyteen ja osaltaan ylläpitää ksenofobiaa.

Fiktiomaailman normatiivisuudessa on siis kyse näyttelijöiden työllistymistä laajemmasta kysymyksestä. Kirjassaan Dadu summaa: ”Syrjivällä roolittamisella ja rakenteellisella sorrolla on sama kattokäsite: dehumanisaatio.”

Sillä, kenen näkökulma saa tilaa fiktiossa, on merkitystä. Se heijastelee ihmiskuvaamme: kenet nähdään ihmisenä, ja kehen kohdistuu toiseuttava, epäinhimillistävä katse. Tarinat rakentavat todellisuutta. Pahimmillaan ne voidaan valjastaa kokonaisen kansakunnan sorron perustelemiseen, vuosikymmenten ajan.

Taistelu narratiivista

Keskustelemme Noora Dadun kanssa nakban 76-vuotismuistopäivänä 15. toukokuuta. Päivänä muistetaan Israelin valtion perustamisen yhteydessä tehtyä etnistä puhdistusta ja yli 700 000:n palestiinalaisen karkottamista kodeistaan. Palestiinalaiset kutsuvat tapahtumia nakbaksi, eli katastrofiksi.

”Israel on estänyt pakolaisten paluun, vaikka YK:n ihmisoikeuksien yleismaailmallinen julistus takaa jokaiselle oikeuden palata omaan maahansa. Oikeus ja totuus on palestiinalaisten puolella, mutta silti Israel on onnistunut hallitsemaan yleistä narratiivia yli 70 vuoden ajan. Se on tarina, jolla se on tehty.”

Dadu näkee, että Sumudin tekemä työ on suurelta osin taistelua narratiivista.

Israelin valtio lanseerasi vuonna 2005 ”Brand Israel” -viestintäkampanjan, jonka tavoitteena on edistää liittolaisuutta globaalin pohjoisen kanssa luomalla mielikuvaa Israelista seksuaali- ja sukupuolivähemmistöille myönteisenä, edistysmielisenä, länsimaistuneena demokratiana. Samalla luodaan kuvaa palestiinalaisista tuon mielikuvan vastakohtana. Dadun mukaan Israelille on siksi niin tärkeää näkyä Euroviisujen kaltaisessa, seksuaalivähemmistöille tärkeässä kulttuuritapahtumassa: se sopii tarinaan.

Sumud ry käynnisti keväällä Israelin vastaisen Euroviisu-kampanjan, jossa kehotettiin ihmisiä olemaan katsomatta Euroviisuja, jos Israel osallistuu. Vaikka lopulta Israel sai esiintyä ja Ylekään ei vetäytynyt kisasta, Palestiina-aktivistien viesti levisi viisuareenalle ja kannanottojakin nähtiin.

EBU:n väite viisujen epäpoliittisuudesta ei mene enää läpi.

Narratiivi on murtumassa

Pitkään aktivismia Palestiinan puolesta tehnyt Dadu uskoo, että narratiiveja on mahdollista muuttaa.

”Se tulee muuttumaan siinä vaiheessa, kun Israelin apartheidia tukevat maat luopuvat rasistisesta tarinasta ja alkavat nähdä palestiinalaiset yhtä arvokkaina ihmisinä kuin muutkin. Siihen tarvitaan korjatun uutisnarratiivin lisäksi palestiinalaisten tarinoiden ja taiteilijoiden esiinnousua.”

Valkoisen narratiivin värittämässä kulttuurissa kasvaneelle muutos voi olla vaikeaa omaksua, mutta kuten Dadu kirjassaan toteaa: syrjinnän lopettamisen vaikeus ei ole riittävä peruste syrjinnän ylläpitämiselle. On tullut aika opetella katsomaan toisin.

Dadun näkemyksen mukaan muutos on jo käynnissä.

”Jos en joutuisi joka päivä suremaan sieluni pohjia myöten gazalaisten puolesta, pomppisin ilosta sen takia, mitä näen: uusi sukupolvi ympäri maailman näkee meidät ja historian tarkemmin kuin edellinen. Se on palestiinalaisesta kansalaisyhteiskunnasta nousevan maailmanlaajuisen liikkeen ansiota. Yhä useampi meistä palestiinalaisista on alkanut uskoa omaan vapauteensa ja elää sitä todeksi.”

Kirjoittaja on Metropolia-ammattikorkeakoulun opiskelija.