Kansalaisyhteiskunnan kyky herättää, ravistella ja keksiä uusia ratkaisuja on Suomessa johtanut historiallisiin edistysaskeliin muun muassa työntekijöiden oikeuksien, ympäristönsuojelun ja sukupuolten välisen tasa-arvon suhteen.

Valtioneuvoston julkaiseman, tänä syksynä ilmestyneen raportin mukaan kansalaisyhteiskunnan toiminta on viime vuosina kuitenkin muuttunut suuntaan, joka herättää myös huolta.

Muun muassa järjestöjen edustajien haastatteluihin perustuvan raportin mukaan järjestöjen rahoitus, jota on perinteisesti katettu jäsenmaksuilla, koostuu nyt kasvavassa määrin valtion myöntämistä tuista. Järjestöt kokevat, että tuet ovat yleistuen sijasta yhä useammin kohdennettuja hanketukia, joille valtio voi myös asettaa tiukempia ehtoja.

Tukibyrokratia vaatii usein sellaista ammattitaitoa ja resursseja, jota vapaaehtoisvoimin pyörivissä järjestöissä ei välttämättä ole. Järjestöjen toiminta onkin samaan aikaan ammattimaistunut. Palkattua henkilökuntaa on enemmän, ja järjestöiltä odotetaan nykyisin ammattimaista palvelua. Moni järjestö on myös yhtiöittänyt toimintaansa ja alkanut kilpailla yritysten kanssa.

Raportin mukaan muun muassa nämä kehityskulut voivat heikentää järjestöjen kykyä toimia itsenäisesti ja innovatiivisesti ja arvostella esimerkiksi päättäjiä tai yhteiskunnan muita instituutioita.

Raportin tekivät ajatushautomo Demos Helsinki, Jyväskylän ja Lapin yliopistot sekä Suomen ympäristökeskus.

Järjestöjen ammattimaistuminen ei itsessään ole huono asia, sanoo Demos Helsingin vanhempi asiantuntija Julia Jousilahti, joka on yksi raportin kirjoittajista.

Hänen mukaansa moni vapaaehtoinen kokee varmasti, että toiminnasta tulee mielekkäämpää, kun järjestöön palkataan ammattilaisia. Sen sijaan Jousilahtea huolestuttaa järjestötoiminnan kokonaisvaltaisempi muutos.

”Itsenäinen kansalaisyhteiskunta toimii julkisen ja yksityisen sektorin vastavoimana ja täydentäjänä. Se voi painostaa päättäjiä ja kerätä ihmisiä yhteen edistämään sellaisia asioita, joita kukin pitää tärkeänä. Liiallinen riippuvuus rahoittajista tai järjestökentän keskittäminen saattaa kuitenkin murentaa järjestöjen kekseliäisyyttä ja kykyä haastaa”, Jousilahti sanoo.

Järjestökentän muuttuva luonne ei ole yksinomaan suomalainen ilmiö, mutta Jousilahti painottaa, että järjestöillä on Suomessa ollut historiallisesti läheisemmät suhteet valtioon kuin useassa muussa maassa, kuten esimerkiksi Ranskassa.

”Suomessa eliitti perusti ja tuki järjestöjä kansallisen heräämisen aikoihin 1800-luvulla. Niillä oli silloin kansaa sivistävä rooli ja monet julkista valtaa edustavat tahot, kuten opettajat ja papit, olivat aktiivisia järjestöissä. Siksi suomalainen kansalaisyhteiskunta on perinteisesti ollut läheisempi valtion kanssa kuin Ranskassa, jossa se syntyi selkeämmin valtion vastavoimana”, hän toteaa.

Sosiaalista muutosta on vaikea todistaa

Kansalaisyhteiskunnan ammattimaistuminen koskee myös kehitysyhteistyöjärjestöjä, joita ruodittiin jo vuonna 2017 Amnesty Internationalin Suomen osaston toiminnanjohtajan Frank Johanssonin kirjassa Hyvän tekemisen markkinat. Sen mukaan kehitysyhteistyöjärjestöjen ykkösprioriteetti ei enää ole eriarvoistavien rakenteiden muuttaminen vaan hankkeiden tehokas toteuttaminen esimerkiksi keräämällä mahdollisimman paljon resursseja apua tarvitseville.

Tällainen toiminta voi näyttäytyä laastariratkaisuna, jolla kehitysyhteistyöjärjestöt eivät puutu ongelman juurisyihin vaan toteuttavat tilaustöinä projekteja, jotka näyttävät rahoitusraporttien näkökulmasta mahdollisimman vaikuttavilta.

Suomalaisten kehitysjärjestöjen kattojärjestön Fingon oppimistoiminnan johtaja Outi Hannula tunnistaa osan valtioneuvoston raportin huomioista sekä myös Johanssonin kritiikistä. Hän painottaa, että vaikka järjestöt mielellään pohtivat tuloksellisuutta rahoittajin kanssa, sosiaalinen muutos on niin moninaista, että sitä voi olla vaikea mitata.

”On tärkeää, että rahoitusta riittäisi edelleen myös syrjäseuduilla haavoittuvien ryhmien kanssa toimiville kehitysyhteistyöjärjestöille. Ne tekevät tiivistä yhteistyöstä pienten paikallisten järjestöjen kanssa, jotka eivät välttämättä osaa englantia tai ole hankkeiden raportoinnin suhteen osaavimmasta päästä”, Hannula sanoo.

Hän korostaa, että suomalaiset kehitysyhteistyöjärjestöt ovat viime vuosien aikana onnistuneet selättämään monenlaisia haasteita ja uudistumaan.

”Suomalaiset kehitysyhteistyöjärjestöt toimivat edelleen sellaisissa maissa ja alueilla, joihin Suomella ei ole juurikaan kaupallisia tai poliittisia suhteita. Järjestöillä on ketteryyttä ja erityinen luonteensa.  Moni järjestö käyttää myös digitalisaatiota hyväkseen, mikä on edesauttanut toiminnan uudelleen organisoimista koronaviruksen takia”, hän pohtii.

Kansalaisyhteiskunta voi Suomessa hyvin, mutta leikkaukset huolettavat

Valtioneuvoston raportin havainnoista huolimatta suomalainen kansalaisyhteiskunnan tila on edelleen virkeä ja vakaa. Jousilahden mukaan järjestöt eivät ole hylänneet itsenäisyyttään parista hopearahasta – ainakaan vielä.

”Viime vaaleissa järjestöt haastoivat rohkeasti päättäjiä esimerkiksi ilmastoteemojen suhteen. Toivon kuitenkin, että Suomessa ymmärrettäisiin kansalaisyhteiskunnan merkitys, etenkin silloin, kun se on moninainen ja ihmisten arjessa läsnä. Pitäisi esimerkiksi huolehtia siitä, että julkisessa päätöksenteossa tulevat kuulluksi myös pienemmät järjestöt pelkkien kattojärjestöjen sijaan”, Jousilahti sanoo.

Jousilahden tavoin myös Fingon Outi Hannula painottaa kansalaisyhteiskunnan moninaisuuden merkitystä. Tosin sen takaamiseksi tarvitaan resursseja, ja vuonna 2015 ulkoministeriö myönsi tukea 163:lle kehitysyhteistyöjärjestölle, kun taas vuonna 2019 tukea sai vain 70 järjestöä.

Rahoitusahdinkoon ei myöskään näy lyhyellä aikavälillä mitään merkittäviä helpotuksia, sillä koronaviruksen kaikkia kielteisiä seurauksia on tässä vaiheessa vaikea arvioida. Lisäksi Veikkauksen määrärahoja varjostaa epäselvä tulevaisuus.