Ilmastorahoitusta köyhiin maihin ohjaavien pankkien, rahoituslaitosten ja muiden toimijoiden vastuullisuutta on vaikea arvioida, sillä poliittinen ohjaus puuttuu, todetaan Suomen Lähetysseuran tuoreessa selvityksessä.

Eilen julkaistun selvityksen mukaan myöskään Suomella ei ole täsmällisiä tavoitteita siitä, mitä ilmastorahoituksella on tarkoitus saavuttaa. Myös tuloksista kerrotaan epäselvästi.

Ilmastorahoituksesta on sovittu Pariisin ilmastosopimuksessa. Tavoitteena on, että rikkaat maat ohjaavat vuoteen 2020 mennessä yhteensä 100 miljardia dollaria köyhille maille, jotta ne voisivat sopeutua paremmin ilmastonmuutokseen ja siirtyä puhtaaseen energiaan.

Käytännössä rahoitusta kanavoi kirjava joukko kansallisia ja kansainvälisiä pankkeja, rahoituslaitoksia, järjestöjä ja muita toimijoita. YK-pohjaisen järjestelmän ongelmana on, että selkeitä tavoitteita ei ole kuin rahoituksen määrän suhteen. Siksi vastuullisuuttakin on vaikea seurata, selvityksessä kerrotaan.

Suomessa ilmastorahoitus on hallinnollisesti osa kehitysyhteistyövaroja. Vuosina 2016–2018 rahoitus on ollut 43–119 miljoonaa euroa.

Selvityksessä vertailtiin Suomen ilmastorahoituksen keskeisempiä vastaanottajia sekä niiden vastuullisuutta. Siinä tutkittiin muun muassa markkinaperustaisen ja lahjamuotoisen rahoituksen suhdetta, niin kutsutun vivutetun yksityisen rahoituksen osuutta julkisesta rahoituksesta, ilmastonmuutoksen hillitsemisen ja sopeutumisen tasapainoa, rahoituksen kohdentumista köyhiin valtioihin sekä rahoituksen läpinäkyvyyttä ja tavoitteellisuutta.

Tulosten mukaan eri toimijoiden välillä on paljon eroja. Tutkimusperustaiset rahastot ja YK:n rahastot huolehtivat parhaiten päätöksenteon reiluudesta suhteessa hyödynsaajiin. Pankit ja rahastot taas pärjäävät paremmin läpinäkyvyydessä.

Yksittäisistä toimijoista parhaiten menestyy YK:n Green Climate Fund. Sen sijaan Suomi–IFC-ilmastorahastolla olisi parantamisen varaa esimerkiksi läpinäkyvyydessä ja julkisten hyödynsaajien lisäämisessä.

Valtion kehitysrahoitusyhtiön Finnfundin puolestaan pitäisi lisätä lahjarahoitusta ja julkisten hyödynsaajien määrää, mutta toisaalta se pärjää hyvin esimerkiksi ilmastonmuutokseen sopeutumisen rahoittamisessa.

”Selvitys ei halua nostaa tikun nokkaan yksittäisiä toimijoita vaan osoittaa, että ilmastorahoituksen kanavoijien valinnalla on suuri merkitys sille, mitä rahoituksella halutaan saavuttaa. Eri pankkien, rahoituslaitosten tai tutkimusinstituutioiden tavoitteet ja toimintamallit eroavat huomattavasti toisistaan”, sanoo selvityksen toinen tekijä, Lähetysseuran asiantuntija Niko Humalisto tiedotteessa.

Lähetysseuran mukaan tarvittaisiin selkeämpiä laadullisia tavoitteita sekä valtioiden ohjausta, jotta ilmastorahoituksen vastuullisuutta voitaisiin arvioida paremmin.

”Yksi ilmastorahoituksen määrällisiä ja laadullisia päämääriä jämäköittävä ratkaisu voisi olla hallituskausia ylittävien rahoitustavoitteiden kirjaaminen ilmastolakiin”, Humalisto toteaa.

Tutkimus julkaistiin suomalaisessa Versus-verkkolehdessä, joka on kolmen tieteellisen seuran yhdessä kustantama verkkojulkaisu.