Kun Venäjä hyökkäsi Ukrainaan runsaat puoli vuotta sitten, Suomen Rauhanliiton toiminnanjohtaja Laura Lodenius ei varsinaisesti yllättynyt. 

”Olemme seuranneet sotaa tiiviisti ja kampanjoineet sitä vastaan siitä lähtien, kun Venäjä valloitti Krimin vuonna 2014. Yllätys ei varmaan siis ollut niin suuri kuin monille muille suomalaisille. Toivoimme kuitenkin viimeiseen asti, että Venäjä ottaisi järjen käteen”, hän muistelee.

Rauhanliitto järjesti sodanvastaisia mielenosoituksia hyökkäyksen alla ja on tuominnut Venäjän hyökkäyksen ja sotarikokset. 

Siitä huolimatta järjestön kannattajia on sosiaalisessa mediassa kutsuttu ”putinisteiksi”. Lodenius on saanut viestejä, joissa häntä kehotetaan muuttamaan ”takaisin” Venäjälle.

”Nyt keskustelu on jo vähän rauhoittunut. Ihmiset reagoivat aluksi ikään kuin selkärangasta, ja se pitää ehkä jotenkin ymmärtää”, hän toteaa. 

Silti Ukrainan sota vaikuttaa muuttaneen suomalaista keskusteluilmapiiriä pysyvästi. Julkista keskustelua hallitsee aseellisen voimankäytön tematiikka myös muissa kuin suoraan Ukrainaa käsittelevissä uutisissa.

Mediassa ihastellaan Suomessa vierailevia sotalaivoja, käydään läpi Puolustusvoimien sotastrategioita ja vieraillaan maanpuolustustapahtumista, joissa Aamulehden sanoin ”syödään, ammutaan ja shoppaillaan”. Uutissuomalainen kysyi lehtiensä lukijoilta, pitäisikö Ahvenanmaan demilitarisointi purkaa, vaikka sen asema perustuu kansainvälisiin sopimuksiin. 

Militarisoituneet äänenpainot haastavat rauhanliikkeen. Ne ovat toki tuominneet yksiselitteisesti Venäjän hyökkäyksen Ukrainaan eivätkä ne kiistä Ukrainan oikeutta puolustautua aseellisesti. 

Rauhanaktiiveja vaivaa kuitenkin vaihtoehdoton keskusteluilmapiiri.

”Enemmän sisältöä, vähemmän pelkoa”

Lodenius oli yksi kirjoittajista keväällä julkaistussa tutkijoiden ja rauhanaktivistien pamfletissa Sota ja rauha, jossa ulko- ja turvallisuuspoliittista keskustelua kuvaillaan mustavalkoiseksi ja sotaisaksi.

”Keskivertokansalaisetkin, jotka olivat aktiivisesti puolustaneet sopimusvaraista, kansainvälistä järjestelmää, kääntyivät kannattamaan asevaraista voimapolitiikkaa. Että nyt pitää näyttää, että me ollaan ne, joilla on vahvemmat aseet. Se mustavalkoisuus on ollut hirveän lamauttavaa aktivisteille. Monia on myös masentanut kauheasti se, että heti, jos ei leimaa kaikkea venäläistä pahaksi, saa syytöksiä putinismista”, Lodenius sanoo.

Vaihtoehdottomuus on rauhanliikkeen edustajien mukaan näkynyt etenkin Nato-keskustelussa.

”Keskusteluilmapiiri on ollut hyvin militarisoitunut. Sitä on hallinnut yksi aihe: Suomi hakee Naton jäsenyyttä. Ne, jotka ovat olleet eri mieltä, on leimattu Putinin ystäviksi”, sanoo Rauhanliiton puheenjohtaja ja Tukholman rauhaninstituutin vieraileva tutkija Tarja Cronberg. 

Cronberg toimi vihreiden kansanedustajana vuosina 2003–2007. Hänen mukaansa Natosta on keskusteltu nyt samalla tavalla kuin hänen poliitikkoaikoinaan. Keskustelu keskittyy vain siihen, liitytäänkö vai ei. Siitä, mihin oikeastaan otetaan kantaa, ei keskustella.

Suomalaiset rauhanjärjestöt vastustavat Natoa etenkin sen tarjoaman ydinasepelotteen vuoksi. Ne ovat eri mieltä myös Naton tarjoamista niin sanotuista turvatakuista. Cronberg muistuttaa, että turvatakuut eivät välttämättä tarkoita aseellista tukea Suomelle hädän tullen. 

”Tutkijana olisin toivonut, että keskustelussa olisi ollut hieman enemmän sisältöä ja vähän vähemmän pelkoa. Suomalaiset tuntuvan uskovan, että Nato-jäsenyyden myötä tänne tulee sekä sotilaita että aseita. Näin se ei välttämättä mene. Se voi tulla monelle suomalaiselle yllätyksenä, kun tästä keskustellaan tulevaisuudessa”, hän sanoo.

Mitä virkaa rauhanaatteella on?

Sodan alkamisen jälkeen mediassa on nähty myös juttuja, joissa aiemmin pasifisteina itseään pitäneet toimittajat tai julkisuuden henkilöt ovat kertoneet pohtineensa kantaansa uudelleen. Siviilipalvelushenkilöitä esiteltiin etenkin sodan alkuvaiheessa hieman eksoottisina poikkeusyksilöinä. Helsingin Sanomat päätyi soittamaan Pelle Miljoonalle ja kyselemään tämän 1980-luvulla tekemästä armeijavastaisesta kappaleesta.

Pinnan alla kuplii kysymys: mitä virkaa on rauhanaatteella, kun yksi diktaattori voi romuttaa koko Euroopan turvallisuuden noin vain?

”Ylen aamu-tv:ssä minulta kysyttiin, onko rauhanliike epäonnistunut. On aika kohtuuton vaatimus, että suomalainen, melko pieni rauhanliike vastaisi Euroopan turvallisuudesta ja rauhasta. Toivon, että samaa kysyttäisiin Suomen valtiolta, EU:lta ja Natolta. On helppo sanoa, että rauhanaate ei toimi, kun kaikkia keinoja ei ole edes kokeiltu”, sanoo rauhanjärjestö Sadankomitean pääsihteeri Jarmo Pykälä.

Toisaalta ei ole ihme, että rauhanaatteen mielekkyyttä pohditaan juuri nyt. Venäjän hyökkäys Ukrainaan on ollut poikkeuksellisen julma ja epäreilu. On helppo tehdä päätelmä, että niin kauan kuin Venäjän kaltaisia maita on olemassa, on parempi nojata voimapolitiikkaan, ei rauhanaatteeseen.

Pitkän linjan rauhanaktivisti, sosiologi ja luennoitsija Timo Virtala tunnustaa, että heti Venäjän hyökkäyksen alettua hänessäkin heräsi pieni militaristi.

”Tuli sellainen olo, että mitä hittoa, ei noin saa tehdä. Nyt pitää pistää kova kovaa vastaan.”

Identiteettikriisi meni ohi, kun Virtala kirjoitti Aseistakieltäytyjäliiton Antimilitaristi-lehteen artikkelin pasifismista ja väkivallattomista vaihtoehdoista. Nyt hän kokee olevansa mukana rauhanliikkeessä entistäkin palavammin.

”Ei tämä ole ainutlaatuinen tilanne. Joka kerta, kun sota syttyy, jokainen pasifisti ja rauhanliike joutuu pohtimaan, onko olemassa oikeutettuja sotia, ja jos on, onko tämä sellainen”, hän sanoo.

Hän muistuttaa, että pasifismia on monenlaista. Jotkut eivät hyväksy mitään väkivaltaista vastarintaa, osa taas hyväksyy aseellisen puolustautumisen Ukrainan sodan kaltaisissa tilanteissa. Jälkimmäiseen ryhmään Virtala kuuluu itsekin. 

Mikä rauhanliikkeen tehtävä sitten on aikana, jona väkivallattomuus ei ole realistinen vaihtoehto ainakaan Ukrainalle?

Laura Lodenius muistuttaa, ettei rauhanliikkeen tehtävänä ole toimia palokuntana ja ratkaista konflikteja siinä vaiheessa, kun ne ovat jo syttyneet, vaan paremminkin ennaltaehkäistä niitä.

”Rauhanliikkeellä ei ole absoluuttista vastausta kaikkiin asioihin, vaan se painottaa valintoja, joissa väkivaltaisia vaihtoehtoja yritetään vähentää ja väkivallattomia lisätä. Aina se ei toimi optimaalisesti, ja silloin pitää vain yrittää vielä enemmän”, hän sanoo.

Myös Virtalan mielestä rauhanliikkeen tärkeimpiä tehtäviä on tuoda keskusteluun mukaan väkivallattomia vaihtoehtoja: sitä, että historian saatossa konflikteja on ratkaistu rauhanomaisesti, vaikka nykyisen sodan kohdalla se näyttääkin epätodennäköiseltä. 

”On tärkeä saada ihmiset ymmärtämään, että sodat eivät ole väistämättömiä. Sotia on nykyään huomattavasti vähemmän kuin ennen. Se todistaa, että kyse on ihmisten päätöksistä”, hän sanoo.

Hän on huolissaan siitä, mihin liian yksisilmäinen keskustelu johtaa.

”On toki hyvä, että ihmiset tuomitsevat Venäjän ja seisovat Ukrainan takana yksimielisesti Yhtenäisyys menee kuitenkin helposti liian pitkälle. Niinhän Venäjällä juuri kävi: jos maassa ei olisi nationalistista propagandaa ja nuoret ihmiset ajattelisivat omilla aivoillaan, sotaa ei olisi tullut. Ydinongelma on se, että venäläiset nuoret tottelevat käskyä: menevät toiseen valtioon sotimaan, tappamaan, raiskaamaan ja ryöstämään. ”

Siksi rauhanjärjestöissä uskotaan, että tärkein keino päästä väkivallan kierteestä on tukea venäläistä oppositiota ja kansalaisyhteiskuntaa.

”Suomalainen rauhanliike ei voi estää sitä, että joku yksinvaltias päättää hyökätä toiseen maahan. Se on muun muassa venäläisen opposition ja kansalaisyhteiskunnan asia. Niitä pitäisikin tukea niin, että jonain päivänä, kun Putin ei enää ole vallassa, valtaan tulisi joku, joka hyväksyisi demokratian, ihmisoikeudet ja kansainvälisen oikeuden perustan”, Pykälä sanoo. 

Sota loppuu vain neuvotteluilla

Hyökkäyssodalle ei näy Ukrainassa loppua, eikä rauhanjärjestöilläkään ole yhtä reseptiä siihen, miten se saadaan loppumaan. 

Ne kuitenkin peräänkuuluttavat neuvottelutien avaamista. 

”Pitää muistaa ennen kaikkea se, että sota ei lopu sotimalla vaan ainoastaan diplomatialla. Venäjä ja Ukraina eivät halua keskustella, mutta sitä ei tarvitse ottaa annettuna, vaan pitää löytää tapa, jolla päästään keskusteluun”, Tarja Cronberg sanoo.

Lodenius toivoo myös, että mahdollisimman pian alettaisiin keskustella myös siitä, mitä tapahtuu sodan jälkeen: miten kuntoutetaan sodasta kärsiviä lapsia ja miten estetään lahjoitettujen aseiden leviäminen vääriin käsiin.

”Nyt on näkynyt äänenpainoja, joiden mukaan suhteita Venäjään ei normalisoida enää koskaan. Ei ole kuitenkaan mahdollista elää naapurin kanssa ikuisesti vihanpidossa, vaan jossakin vaiheessa on nähtävä muita teitä. Vaikka se tuntuukin inhottavalta, ja kaikilla on mielessään minimit, joihin Ukrainan ei pitäisi suostua, jotkut keskustelut pitäisi pystyä avaamaan.”