Unesco: Tietoyhteiskunta on paljon muutakin kuin ”iiteetä”

Todellinen tietoyhteiskunta huolehtii laajasti asukkaidensa hyvinvoinnista ja ammentaa niin perimätiedosta kuin informaatioteknologian saavutuksistakin, YK:n kulttuuri-, tiede- ja kasvatusjärjestö Unesco määrittelee.

Tietoyhteiskunnan muodostuminen luo hyvän pohjan köyhien maiden kehittymiselle, jatkaa järjestö, joka julkaisi raporttinsa Tunisiassa 16.-18. marraskuuta pidettävän YK:n WSIS-kokouksen alla. Lyhenne on totuttu suomentamaan tietoyhteiskuntahuippukokoukseksi, vaikka kokous keskittyy pitkälti informaatio- ja kommunikaatioasioihin.

Unescon Kohti tietoyhteiskuntia -raportti muistuttaa, että tieto on keskeinen tekijä taloudellisessa kasvussa. Esimerkiksi internetin äärellä on vain 11 prosenttia maapallon asukkaista, ja heistä 90 prosenttia asuu teollisuusmaissa.

Unescon mukaan ”digikuilu” on yksi kestävän inhimillisen kehityksen pääesteistä köyhissä maissa.

Toisaalta kehitysmaissa on monenlaista ”piilevää” tietämystä, joka pitää kaivaa esiin ja yhdistää kasainväliseen tietoon, Unescon varapääjohtaja Françoise Rivière sanoo.

”Kehitysmaiden tulee olla myös tiedon tuottajia eikä vain sen kuluttajia”, hän painottaa.

Raportin mukaan digikuilu on vain osa maailmaa entistä jyrkemmin jakavasta tietokuilusta.

Vaurailla mailla on huomattavat tutkimus- ja kehitysvoimavarat, tehokkaat koulutusjärjestelmät ja joukoittain julkisia opetus- ja kulttuurilaitoksia.

Kuilun toisella reunalla kurkottelevat köyhät maat puutteellisen koulutusjärjestelmän, surkeiden tutkimusresurssien ja paisuvan aivovuodon kanssa.

Jos tietoyhteiskuntia halutaan lisää, kuilu on luotava umpeen, Unesco muistuttaa. ”Yhtä mallia ei ole, jokaisen yhteiskunnan on vahvistettava oman paikallisen ja alkuperäisen tietämyksensä arvoa”, Rivière sanoo.

Paikallisen ja perimätiedon arvo korostuu Unescon mukaan erityisesti maataloudessa ja terveydenhoidossa.

”Tätä tietoa löytyy usein yhteisöistä, joilta puuttuu kirjoitettu kieli, mikä tekee siitä erityisen haavoittuvaa. Kun maailmasta katoaa yksi kieli kahden viikon välein, paljon perimätietoa on jo menetetty”, Rivière jatkaa.

Raportti tekee eron tieto- ja informaatioyhteiskunnan välillä. Informaatioyhteiskunnassa on kyse teknologisesta läpimurrosta, mutta tietoyhteiskunta palvelee yksilöiden ja yhteisöjen hyvinvointia, joten sillä on ”laajemmat sosiaaliset, eettiset ja poliittiset ulottuvuudet”.

Esimerkiksi nostetaan Singapore, joka itsenäistyessään 1965 oli hökkelikylien peittämä kehitysmaa. Tietoa ja luovuutta edistämällä se kuitenkin ylti teollisuusmaita nopeampaan talouskasvuun vain 40 vuodessa.

Vähemmän tunnettu esimerkki on perulainen Villa El Salvador. Se syntyi autiomaahan 1971, kun tuhansia ihmisiä häädettiin pääkaupungista Limasta. Asukkaat rakensivat kouluja ja koulutuskeskuksia ilman ulkopuolista apua ja tekivät slummistaan yli 400 000 asukkaan järjestäytyneen kaupungin.

Nyt Villa El Salvadorin lapsista käy 98 prosenttia koulua, ja lukutaidottomien aikuisten osuus on maan alhaisin, 4,5 prosenttia. Kaupungin omaan ja Liman yliopistoihin on kirjoittautunut sieltä yli 15 000 opiskelijaa.

Tietoyhteiskunnan rakentaminen vaatii Unescon mukaan laadukasta koulutusta kaikille, tietotekniikan tuomista useampien ulottuville ja tieteellisen tiedon jakamista yli valtiorajojen.

Edelleen korostetaan kielellisen monimuotoisuuden vaalintaa ja ympäristöä koskevan tiedon jakamista. Tarvitaan myös tilastollisten välineiden kehittämistä tiedon mittaamiseen. Se auttaisi poliittisia päättäjiä painopistealueiden määrittelyssä.

”Panokset ovat korkeat, sillä tietämättömyys tulee kalliimmaksi kuin koulutus ja tiedon jakaminen”, Unesco varoittaa.