Vapaaehtoisesta aktivistiksi

Kaikki tietävät, että Suomen hallituksen kehitysyhteistyömäärärahat laahaavat pahasti jäljessä luvatusta ja sovitusta. Suomen kuva maailmalla, varsinkaan etelän yhteistyökumppanien silmissä, ei ole ainakaan kaunistunut viime aikoina.

Suomessa viime viikolla vieraillut YK:n Vuosituhatkampanjan johtaja Eveline Herfkens antoi kyytiä suomalaiselle kansalaisyhteiskunnalle sen laimean alistuneisuuden vuoksi. Hän oli omien sanojensa mukaan suorastaan järkyttynyt sävystä, jolla Kepan puheenvuorossa todettiin poliittisen tahdon puute Suomessa. ”Jos TE ette usko, että hallitus koskaan korottaa kehitysyhteistyömäärärahat sovitulle tasolle, niin ei sitä sitten koskaan tapahdukaan”, hän huudahti.

Seminaarin tunnelma oli Herfkensiä lukuun ottamatta hassunkurisella tavalla ylitsevuotavan negatiivinen. Mutta ei masentunut hiljaisella, musertavalla tavalla, päinvastoin, keskustelu oli vilkasta. Oikeastaan oli helpottavaa, että seminaarissa saatettiin yksimielisesti todeta kehitysyhteistyöpolitiikan kurja taso. Keskustelua käytiinkin lopulta enemmän siitä, millaisia suomalaiset ovat suhteessa poliittiseen aktiivisuuteen.

Syitä lamaannukseen haettiin historiasta. Osittain virheellisen kehitysyhteistyöpolitiikankin seurauksena määrärahoja vähennettiin rajusti 1990-luvulla, jonka jälkeen järjestöt ovat tulleet varovaisemmiksi. Kritiikkiä ulkoministeriötä kohtaan varotaan esittämästä, koska järjestöjen hankkeiden määrärahat saadaan samasta kädestä. Jos tällaista itsesensuuria esiintyisi jonkun etelän kumppanin maassa, suomalaiset järjestöt tuomitsisivat moisen demokratian vajeen heti. Joskus kauemmas näkee selvemmin kuin lähemmäs.

Median näkökulmasta katsottuna kehitysyhteistyön parissa toimivat järjestöt vaikuttavat kesyiltä maailmanparantajilta, jotka huolehtivat kiltisti köyhistä lapsista ja puidenistutuksesta Afrikassa. Kehitysyhteistyö ei ole moraalisesti kyseenalaista kuin muutaman linkolalaisen ja jonkun perussuomalaisen mielestä. Kaikki muut kannattavat sitä periaatteessa, ja siksi se vaikuttaa söpöltä, harmittomalta harrastukselta, jolla voi tyydyttää omat filantropian tarpeensa.

Mutta kehitysyhteistyö edustaa myös vakavaa velvollisuutta, joka kuuluu kaikille. Kyse ei ole hyväntekeväisyydestä, vaan siitä, että rikkaiden on kannettava rikostensa vastuu. Asian voi nähdä niinkin, että me avun sijaan maksamme velkaamme siitä, että olemme vaurastuneet köyhän etelän kustannuksella. Se taakka on sälytetty meille kaikille, ei vain niille meistä, joita asia kiinnostaa.

Ehkä olisi jo aika käyttää tiedotuksessa muitakin konsteja kuin hyväntuulisuutta ja hymyileviä lapsia kirkkaissa väreissä. Ehkä olisi aika ottaa riskejä, kuten Ville Luukkanen sanoi puheenvuorossaan Vuosituhatseminaarissa.

YK-liiton puheenjohtaja Sirpa Pietikäinen ehdotti, että hankkisimme kansalaisyhteiskuntana konsultaatioapua paviaaneilta. Vaikka eläinaktivisteista tai telaketjufeministeistä oltaisiin montaa mieltä, aatteet, joita nuo ääriryhmät ovat hyvin kärjistyneessä muodossa edustaneet, ovat muuttuneet tärkeiksi vähitellen heidän aikaansaamansa mediakohun jälkeen. Nykyisin ei tarvitse olla eläinaktivisti tunteakseen, että on väärin lopettaa paviaanit.

En kehota kehy-ihmisiä heittelemään palopommeja, mutta vähän voimakkaampi retoriikka ja rohkeat poliittiset tempaukset houkuttelisivat valtavirtamediaa luokse. Siis tarkoitan sellaisia tempauksia, jotka jollain lailla ylittävät sen iloisen, kaikkeasyleilevän, vaarattoman imagon, joka kehy-järjestöillä on.

Jotta saataisiin suuren yleisön ja poliitikkojen tietoisuus, pitää antaa kuva moraalisessa mielessä vaarallisesta ryhmästä, joka tarpeen tullen laittaa seinää vasten ja saattaa poliitikot huonoon valoon. Siis hankkia kunnioitusta koko yhteiskunnan piiristä, eikä vaan omien kesken. Aloittaa voisi vaikka siitä, että järjestöjen parissa toimivat alkaisivat kutsua itseään aktivisteiksi vapaaehtois- tai järjestötyöntekijän lisäksi.

Kirjoittaja on vapaa toimittaja.

Ks. myös maailma.netin uutisjuttu vuosituhatseminaarista