Israelin ja palestiinalaisten konfliktin peruskysymys ei ole, pystyvätkö juutalaiset ja arabit elämään yhdessä, vaan se, miten yhteiselo toteutetaan, sanoo israelilainen dokumenttiohjaaja Eyal Sivan.

"Juutalaiset ja arabit elivät yhdessä ja elävät yhdessä jatkossakin. Kyse on siitä, tuetaanko ja parannetaanko yhteisyyttä vai sanotaanko, että se on mahdotonta."

Helsingin Docpoint-dokumenttielokuvafestivaalilla viime viikolla vieraillut Sivan on ohjannut 25-vuotisen uransa aikana toistakymmentä dokumenttia, joista monissa tarkastellaan kriittisesti Israelin ja palestiinalaisten konfliktia.

Hän kritisoi nykytapaa pohtia konfliktia vain joko yhden tai kahden valtion ratkaisun näkökulmasta. Hänestä pitäisi korostaa enemmän sitä, mikä on juutalaisille ja arabeille yhteistä.

"75 vuotta maailman on ehdottanut, että Palestiina jaetaan kahteen valtioon, jotta konflikti saataisiin ratkaistua. Minusta jako on konfliktin syy, sillä kaikki ehdotukset siitä ovat johtaneet vain sotaan."

Hänen mielestään kyse on periaatteessa samasta asiasta kuin vaikkapa Etelä-Afrikan apartheidissa tai nyky-Euroopassa, jossa kansat jakautuvat siirtolaisiin ja alkuperäisiin. On valittava, tehdäänkö eroja ihmisten välille vai eletäänkö yhdessä yhteisessä tilassa.

"Todellisuudessa on olemassa yksi epätasa-arvoinen apartheid-valtio. Kyse on siitä, miten nykyinen valtio demokratisoidaan ilman, että puhutaan juutalaisista tai arabeista, miehistä tai naisista, homoista tai heteroista."

Muisti on ase

Juutalaisten ja arabien yhteiseloa käsitellään myös Sivanin tuoreimmassa elokuvassa, vuonna 2009 ilmestyneessä Jaffa – the Orange's Clockwork -dokumentissa, joka esittelee suositun appelsiinin ja brändin historiaa. Samalla pureudutaan siihen, miten historia muistetaan.

Jaffa-appelsiineja viljeltiin Palestiinassa jo 1800-luvulla. Ne työllistivät tuhansia ihmisiä, niin juutalaisia kuin palestiinalaisiakin, jotka työskentelivät yhdessä sovussa ennen kuin sionismi alkoi saada jalansijaa.

Dokumentissa vanha mies muistelee, miten epäkorrektia oli kysyäkään, oliko joku kristitty, juutalainen vai muslimi.

Israelin valtion perustamisen jälkeen vuonna 1948 palestiinalaiset ajettiin pois Tel Avivin kupeessa sijainneesta Jaffan kaupungista. Hedelmästä tuli propagandaväline: mainokset kertoivat hymyilevistä israelilaisnuorista, jotka korjasivat hedelmiä ja saivat autiomaan kukoistamaan. Palestiinalaiset kelpasivat korkeintaan työvoimaksi.

Yhteiselo unohtui, eikä se Sivanin mielestä ollut sattumaa. Hänen mielestään muistoista ja muistamisesta on tullut Israelissa manipuloinnin ja poliittisen vallan väline. Esimerkiksi toisen maailmansodan muistamista korostetaan, koska siten vältetään tulevaisuuden pohtiminen.

"Israelin suurin ase eivät ole lentokoneet tai ydinpommit, vaan tapa, jolla se käyttää muistia. Israel on olemassa ja sitä tuetaan ja siedetään länsimaissa juuri muistin vuoksi", Sivan sanoo.

Sensuuria ja syytöksiä

Sivanin dokumentteja on palkittu monilla festivaaleilla, mutta hänellä on myös paljon kriitikkoja. Erityisen paljon närää on herättänyt vuonna 2003 ilmestynyt Route 181 – Fragments of a Journey in Palestine-Israel, jossa ohjaaja kulki kollegansa Michel Khleifin kanssa vuoden 1947 rajalla, haastatteli asukkaita ja havaitsi suoranaista rotuvihaa.

Elokuvan on ymmärretty vertailevan Israelin politiikkaa natsi-Saksan toimintaan. Ranskassa elokuva vedettiin pois maan suurimmalta elokuvafestivaalilta ja Sivania kutsuttiin antisemitistiksi.

Sivanin mielestä poliittisuus ei ole elokuvantekijälle mikään valintakysymys: julkisena toimijana ohjaaja on osa poliittista kädenvääntöä. Sivanin mukaan jokaista häntä pitävää ihmistä kohti onkin kymmenen vihaajaa, mutta se ei lannista häntä.

"Olen ehkä menettänyt luonnollisen perheeni, mutta olen saanut isomman perheen tilalle. Kuulun perheeseen, joka taistelee oikeudenmukaisuuden puolesta", hän toteaa.

Länsimaiden kritiikki kasvaa

Juuri nyt Israelin ja palestiinalaisten konfliktin ratkaisu polkee paikallaan. Rauhanneuvottelut katkesivat yli vuosi sitten. Sivan pitää ongelmana sitä, että Israelin ja palestiinalaisten kysymys tuntuu olevan katoamassa julkisuudesta: suuria tapahtumia ei ole, joten ei ole uutisiakaan.

Toisaalta viime vuosina on tapahtunut hänen mielestään hyvääkin, sillä yleinen asenne on muuttunut. Hänen uransa alkuvaiheessa miehityksestä puhumista pidettiin provosointina, nyt sitä on enää vaikea kieltää.

Sivanin mukaan on tärkeää, että etenkin länsimaalaiset nuoret ovat alkaneet kritisoida Israelia.

"Heidän vanhempansa uskoivat uuteen maahan ja saattoivat vierailla kibbutseilla. Nuoret taas ymmärtävät, että Israel on fasistinen maa."