Artikkeli on julkaistu alun perin Solidaarisuuden blogissa.

"Miksi rahaa hallinnoivat ihmiset läksyttävät mua kuin lasta, vaikka mä olen ollut tämän alan ammattilainen 15 vuotta, kolmella mantereella? Miten tuollakin EU-virkamiehellä on yksiselitteinen vastaus ihan kaikkeen. Mun mielestä tämä työ on täynnä haasteita ja polttavia kysymyksiä. Miksi suomalaiset järjestöt halutaan hiljentää kehityspoliittisina toimijoina Suomessa ja maailmalla?"

Nämä ovat olleet viimeisten kuukausien ajan pään sisällä vellovia kysymyksiä.

Kehityspoliittisten keskustelujen vakioaiheeksi on noussut EU:n yhteinen talousdiplomatia yritysten viennin edistämiseksi nousevilla markkinoilla. Kehitysyhteistyövaroilla rahoitetaan oman maan yritysten toimintaa, jota ei ilman tukea tapahtuisi.

Kehitys on sitä, kun yritykset voivat toimia tehokkaasti. Ja yritykset ovat meitä muita tehokkaampia.

Näkeekö valtiovalta, että järjestöjen ensisijainen tehtävä on osallistua vientitalkoisiin? Perinteinen työ nähdään vanhanaikaisena ja sen toteuttamista ei haluta tukea.

Köyhyyden vähentäminen ja oikeudenmukaisemman maailman rakentaminen ovat yhteisiä poliittisia päämääriä, kuten YK:n kestävän kehityksen tavoitteissa linjataan. Kansalaisyhteiskunnalla, poliittisilla päätöksentekijöillä, tutkimuslaitoksilla, medialla ja yrityksillä on kaikilla oma tärkeä rooli tässä haastavassa tehtävässä.

Poliitikot tekevät arvovalintoja, valtionhallinnossa kehitetään mm. koulutusta ja verohallintoa, yritykset luovat työpaikkoja, tutkimuslaitokset kyseenalaistavat ja kehittävät ratkaisuja, media kerää ja välittää kaikkien näkökantoja.

Kehitysjärjestöjen tehtävänä on tuoda maailman köyhimpien kansalaisten ääni osaksi kehityspoliittista keskustelua.

Vaikuttamis- ja tiedotustyön lisäksi järjestöt tekevät poliittisten, sosiaalisten ja taloudellisten oikeuksien toteutumiseen tähtäävää ihmisläheistä työtä kaikkialla maailmassa. Niin Kalliossa kuin Hargeisassakin.

Ylikansallista bisnestä kehityksen varjolla

Oma intohimoni on ruuan tuotanto ja ympäristö. Se, että minun lasten lastenlapsetkin vielä söisivät ruokaa ja hengittäisivät puhdasta ilmaa.

Iso osa maailman ruuasta tuotetaan ns. kehittyvillä markkinoilla. EU rahoittaa, muiden rahoittajien ohella, New Alliance for Food Security and Nutrition kehitysohjelmaa, jonka puitteissa yritykset solmivat kumppanuuksia 10 Afrikan valtion kanssa.

Vuonna 2013 ohjelman puitteissa 180 kansainvälistä ja kansallista yritystä allekirjoitti (laillisesti ei-sitovan) aiesopimuksen valtioiden kanssa ja investoivat yhteensä 1,1 miljardia Yhdysvaltain dollaria Afrikan maatalouteen. Vaikuttavaa, koska yksityissektorin investointeja tarvitaan Afrikkaan.

Miksi silti pelottaa? Väheneekö köyhyys, kun saatetaan ylikansallinen yritys yhteen korruptoituneen valtiojohdon kanssa?

"Köyhä nousee pois köyhyydestä aina muiden ihmisten avulla."

Samaan aikaan niin kutsuttu vanhanaikainen kehitysyhteistyö paikallisen kansalaisyhteiskunnan vahvistamiseksi vähenee. Annammeko me todella yritysjäteille vielä enemmän valtaa kuin mitä niillä jo on – kehityksen varjolla?

Esimerkiksi Malawissa EU tukee Green Belt -aloitetta, jonka tavoitteena on tarjota miljoona hehtaaria maata kansallisten ja kansainvälisten investoijien käyttöön. Osana aloitetta Illovo Sugar (Associated British Foods plc:n tytäryhtiö) on perustamassa maahan kaksi massiivista sokeriruokoviljelmää ruokaturvan parantamisen.

Yrityksillä on merkityksensä kehityksessä. Kaikkialla maailmassa yritykset luovat työpaikkoja ja vaurautta. Yrittäjyyden tukeminen onkin yksi tehokkaimmista keinoista vähentää köyhyyttä. Suuret kehitysohjelmat eivät kuitenkaan tue ensisijaisesti paikallista yrittäjyyttä, eivätkä pienempiä pohjoisen yrityksiä.

Tehokas työ jalkautuu

Köyhä nousee pois köyhyydestä aina muiden ihmisten avulla. Ihminen, joka näkee itsensä köyhänä, ei muutu kilpailukykyiseksi yrittäjäksi tai työoikeudet omaavaksi työntekijäksi pelkästään verohallintoa kehittämällä tai yritysinvestoinnilla.

Tämän lisäksi jonkun pitää kohdata hänet, tukea häntä. Tätä näpertelyltä vaikuttavaa työtä tekevät: kehitetään ihmisten tietoja ja taitoja, tuetaan järjestäytymistä esimerkiksi osuuskunnaksi tai ammattiliitoksi, luodaan paikallista yrittäjyyttä, muutetaan tuotantosysteemit ilmastoystävällisiksi, ajetaan naisten oikeuksia.

Järjestöjen ja yritysten välinen yhteistyö ei ole järjestöjen uusi toimeksianto vaan yksi mahdollinen toimintamalli. Järjestöjen perinteinen työ ei ole vanhanaikaista tai tehotonta.

Hereillä olo, vaikuttaminen ja ihmisten kohtaaminen kasvokkain on edelleen merkityksellistä. Väitän, että poliitikot eivät olisi näin kiinnostuneita yritysten vastuullisuudesta ilman kansalaisyhteiskunnan jatkuvaa nalkutusta asiasta viimeisten vuosikymmenien aikana.

Kansalaisjärjestö on sen jäsenten väylä saada äänensä kuuluville ja muuttaa maailmaa.

Oikeudenmukaisemman maailman rakentamiseen tarvitaan yritysten ja poliitikkojen lisäksi muita toimijoita joka puolella maailmaa – yhteistyössä ja välillä napit vastakkain. Valitettavasti kansalaisaktiivisuus ei ole poliittinen arvovalinta Suomessa tällä hetkellä.

Kirjoittaja on Solidaarisuuden kestävän toimeentulon ja yritysyhteistyön asiantuntija.