Kolumni on alun perin julkaistu Rauhan puolesta -lehdessä 6/2012.

Israelin johtajat houkuttelevat minua rikoskumppanikseen. Miehittäminen ei kuulosta hyvältä keikalta.

Opin koulun historiantunnilla, että juutalaiset rakastivat palestiinalaisia enemmän Pyhää maata.  Se selitti kuulemma Palestiinan pakolaisongelman syntyä vuonna 1948.

Vuonna 1973 lähdin neljäksi kuukaudeksi kibbutsille. Se oli mainio opintomatka. Käynti pakolaisleirillä Gazassa jäi kalvamaan mieltä.

Samana syksynä tulin Helsinkiin opiskelemaan. Serkkuni Eva opasti maalaista: "Hänkin on meikäläisiä, samoin hän, joka on meille myös sukua." Evan partneri Kauko puolestaan luennoi vasemmiston suhtautumisesta Israeliin. Hänen puolueensa oli kulttuuriyhdistys Kiila.

Juutalaiset, palestiinalaiset, vasemmistolaiset ja mausteeksi meikäläisyys. Selvitettävää piisasi.

Meikäläinen: "Sellainen, joka on meiltä lähtöisin, meille tai meihin kuuluva; meille ominainen." Wikisanakirja tarjoaa esimerkkilauseenkin sanan käytöstä: "Meikäläinen osasi sen arvata."

Eikä osannut. Kibbutsilla humaanin sosialismin talkoissa en osannut arvata, miten taitavasti Israelin johtajat tulisivat sumuttamaan meikäläistä. Megaluokan silmänkääntötempussa, jonka tavoitteena on ollut salata maailmalta Suur-Israelin pystytys, on ollut kaksi jaksoa.

1. "Maailman ihmiskasvoisimman miehityksen" (1967–87) aikana luotiin perusta siirtokunta-apparaatille. Ensimmäinen intifada osoitti, että miehittäjien silkkihansikkaan sisällä oli rautanyrkki.

2. Miehityspolitiikan kakkosvaihe tunnetaan "rauhanprosessina" (vuodesta 1993 eteenpäin). Maailman hurratessa – ja toki syystä – viidennes Palestiinasta luvattiin pilkkoa palestiinalaisvaltion tonttimaaksi. Rauhanprosessi alkoi maistua Israelin oikeistollekin, kun se tajusi, miten loistavat kulissit se tarjosi miehityksen syventämiselle.

Rauhanfarssin 19-vuotisen historian aikana Israel on masinoinut yli 300 000 juutalaiskansalaistaan palestiinalaisten tontille. Suur-Israelin asukkaista on jo puolet palestiinalaisia. Siksi väestöllistä puhtauttaan vaaliva miehittäjä tarvitsee silmänkääntötemppuja. Apartheid ei saa näyttää apartheidilta.

Katsokaa Länsirannan karttaa ja koettakaa sijoittaa Oslon rauhanprosessissa kaavoitettu yhtenäinen ja elinvoimainen palestiinalaisvaltio siirtokuntien saariston keskelle.

Pääministeri Benjamin Netanjahu julistaa Israelin ajan maailman kaikkien juutalaisten etuja. Israelin ensimmäinen naispuolinen kenraali Orna Barbivay panee paremmaksi: maan asevoimat edustavat kaikkia maailman juutalaisia. Siksi on "tärkeää, että jokainen juutalainen tekee oman osansa parhaaksi katsomaan tavalla riippumatta siitä, asuuko hän Israelissa vai ulkomailla".

Tuo kuulostaa meikäläisestä kollektiiviselta rangaistukselta.

"Tekee oman osansa parhaaksi katsomallaan tavalla?" Hmm, Israelin sisäministeri Eli Jishai totesi, että uusimman Gaza-operaation tavoitteena oli palauttaa kaistale keskiaikaan.

Israelilainen Facebook-kontaktini taas piristi meikäläistäkin pääministeri Golda Meirin lainauksella rakastamisen vaikeudesta: "Voimme antaa anteeksi arabeille sen, että he tappavat meidän lapsiamme. Sitä emme voi antaa anteeksi, että he pakottavat meidät tappamaan heidän lapsiaan. Saavutamme rauhan arabien kanssa vasta kun he rakastavat lapsiaan enemmän kuin vihaavat meitä."

Meikäläiselle "paras tapa" on elämöidä entistä kuuluvammin Israelin politiikan tuhosuuntaisista seurauksista. Tiedän, elämöinti pitäisi keskittää tehokkaammin omiin päättäjiimme.

Suomi käy miehittäjän kanssa asekauppaa, mutta se ei ole valmis merkitsemään miehitettyjä appelsiineja. Meikäläinen vaatii Suomea merkitsemään myös Länsirannalla siirtokunnassa asuvan Israelin ulkoministeri Avigdor Liebermanin.

Meikäläinen arvailee, millaisen rauhanratkaisun puolesta Helsingin juutalainen seurakunta liputtaa, kahden vai yhden valtion. Seurakunnan uusi rabbi on näet kouluttautunut Palestiinan puolella, Efratissa.