Artikkeli on julkaistu alun perin Fingon blogissa.

Se viikko alkoi kuin mikä tahansa.

Nainen menee töihin, tekee pitkän päivän myyden katukeittiöstään evästä töihin kiiruhtaville työntekijöille – niin skootterikansalle kuin Audin ikkunasta viittovalle liikemiehelle.

Päivän päätteeksi käteen jäävä rahamäärä ei ole suuri, mutta sillä maksaa vuokran ja ruokkii perheen. Hyvänä viikkona rahaa jää lähetettäväksi kotikylään äidille, joka on jo huonokuntoinen ja riippuvainen naisen avusta, mutta säästöistä on turha haaveilla.  

Viikon kuluessa naisen tulot vähenevät rajusti, kun yhä useampi asiakas jää pelokkaana kotiin. Sitten työt loppuvat kokonaan, kun hallitus määrää nopealla aikataululla aamuvarhaisesta myöhäiseen iltaan kestävän ulkonaliikkumiskiellon raskaan sakon tai jopa vankilatuomion uhalla.

Ensin alta lähtee asunto, kohta ruokaakaan ei ole. Sosiaaliturva on olematon. Poliisi käyttää parveileviin väkijoukkoihin väkivaltaa, joten soppakeittiön jonosta kannattaa pysyä kaukana. Osavaltion ministeri kertoo televisiossa, että ulkonaliikkumiskieltoa uhmaavat voidaan ampua.  

Viikon lopussa nainen on työtön, rahaton, asunnoton ja nälkäinen. Asunnottomia ovat myös naapurissa työskentelevät lääkäri ja lentokapteeni, sillä vuokranantajat pelkäävät tartuntaa ja irtisanovat lentoyhtiöiden ja terveydenhuollon palveluksessa olevien vuokrasopimuksia. 

Nainen miettii päänsä puhki vaihtoehtojaan. Ainoa mahdollisuus on pakata kimpsut ja kampsut ja lähteä jalan kohti hänen aikoja sitten jättämäänsä kotikylää, sillä hallitus on päättänyt lakkauttaa julkisen liikenteen virustartuntojen ehkäisemiksesi.  

Moottoritien laitaa vaeltaa tuhansia muita naisen kaltaisia. Hän tietää, että koronavirus tarttuu herkästi ja suuria joukkoja olisi syytä välttää.  

Nainen ottaa riskin, koska pelkää, että nälkä tappaa ennen koronaa.  

Yksittäisten ihmisten ahdinko on sydäntä särkevää, mutta pelottavaksi se muuttuu, kun asioita tarkastelee suuremmassa mittakaavassa.  

Kuulostaako dystopialta? Sitä se ei ole, vaikka esimerkkinainen onkin rakennettu yhdistelemällä uutistapahtumia Intian eri osavaltiosta.

Eikä kuvatun kaltainen tilanne ole vain Intian haaste. Satun vain seuraamaan itselleni rakasta maata hieman tarkemmin, joten siitä on helpoin kirjoittaa.

Esimerkkejä on muitakin. Vaikkapa liikkumiskieltoa rikkoneita on tapettu niin Filippiineillä, Keniassa, Guineassa, Ugandassa kuin Etelä-Afrikassakin.

Yksittäisten ihmisten ahdinko on sydäntä särkevää, mutta pelottavaksi se muuttuu, kun asioita tarkastelee suuremmassa mittakaavassa.  

Kansalaisjärjestöjen ja aktivistien kansainvälinen verkosto Civicus julkaisi lokakuussa jo toisen katsauksensa kansalaisyhteiskunnan tilaan ympäri maailman.

Näyttää vahvasti siltä, että poikkeustilaa on käytetty hyvin kärkkäästi kitkemään demokraattista osallistumista ja vaientamaan kriittisiä ääniä, sekä polkemaan perus- ja ihmisoikeuksia.

Vain kolme prosenttia maapallon asukkaista asuu maassa, jossa kansalaisyhteiskunta voi toimia enemmän tai vähemmän vapaasti.  

Intia on yksi niistä maista, josta Civicus on ollut huolissaan jo pidempään. Se on Civicuksen luokituksessa laskenut toiseksi alimpaan kategoriaan: repressed, tukahdettu. Samassa seurassa ovat muun muassa Afganistan, Kolumbia ja Myanmar.  

Yksi hallituksen hampaissa ollut järjestö on Intian Amnesty. Helppo tapa kaventaa järjestöjen toimintatilaa on rahoituksen katkaisu tai vaikeuttaminen. Intiassa astuikin voimaan lokakuun lopussa jälleen yksi uusi järjestöjen kansainvälistä rahoitusta rajoittava laki. Samankaltaisia rajoitustoimia on Human Rights House järjestön mukaan yli 60 maassa.  

Tilanne on ollut hyvin otollinen mahdollistaakseen autoritaaristen johtajien ratsastuksen korona-keppihevosella alati karkaavaan auringonlaskuun saakka. Eikä siinä tarvitse katsoa kauas.

Unkarissa pääministeri Viktor Orbanin johtaman hallituksen saatua poikkeuslailla lähes rajoittamaton valta, tuta saivat esimerkiksi transsukupuolisten oikeudet.

Serbiassa tuhannet osoittivat heinäkuussa mieltään vastustaakseen hallituksen uudelleenmääräämää liikkumiskieltoa vastaan. Mielenosoituksissa on raportoitu liiallisesta poliisien voimankäytöstä, mistä Belgrade Centre for Human Rights -järjestö kertoi elokuussa julkaistussa raportissaan. Civicus kertoo sivuillaan, että 30 ihmistä raportoi serbilaisjärjestölle joutuneensa poliisin kiduttamaksi. 

Huolestuttavia ovat myös uutiset koronasta raportoineiden kiinalaisten (kansalais)toimittajien katoamisesta sekä Turkmenistanista kantautuvat uutiset koronavirus-sanan käytön rajoittamisesta.

Turkmenistan on sittemmin kääntänyt kelkkansa muun muassa maskien käytön suhteen ja suositellut sosiaalisten tapaamisten rajoittamista muttei suikaan viruksen vuoksi (sitä ei viranomaisten mukaan ole maassa), vaan maahan kantautuvan pölyn vuoksi.

Kansainvälinen lehdistöinstituutti IPI on julkaissut sivun, jonne voi raportoida mediaan kohdistuneista rajoituksista ja hyökkäyksistä. Myös Toimittajat ilman rajoja -järjestö seuraa tilannetta. 

Poikkeustoimet vaativat myös yhteiskunnallista luottamusta ja sitä rakennetaan parhaiten oikeusvaltioperiaatteita ja sananvapautta kunnioittamalla – ja antamalla kansalaisyhteiskunnalle tilaa toimia. 

Juuri nyt on tärkeää, että luotettavaa tietoa on saatavilla, disinformaatio paljastetaan, journalismissa muistetaan eettisyys ja pidetään huolta siitä, että julkinen keskustelu on vapaata.

Myös tässä työssä kansalaisjärjestöjen rooli on merkittävä.  

Koronavirus on osoittanut painokkaasti ja vakavasti sen, että kukaan meistä, eikä yksikään maa, voi toimia yksin. Haluamme tai ei, niin kauan kun jaamme saman ilmakehän, olemme toisistamme riippuvaisia.

Siksi tarvitsemme laajamittaista globaalia solidaarisuutta ja kansalaisyhteiskunnan tilan puolustamista myös maamme rajojen ulkopuolella.  

Huolensa ovat esittäneet myös Pohjoismaiset ulko- ja kehitysministerit syyskuussa julkaisemassaan kannanotossa. Ministerit tunnustavat, että koronaviruspandemia on inhimillinen kriisi, josta on nopeasti tulossa ihmisoikeuksia koskeva kriisi. 

Näyttäisi siltä, että maat, joissa on vahva kansalaisyhteiskunta ja demokratian pelisääntöjä kunnioittava hallinto, saattavat selvitä tästä kriisistä pienemmin vaurioin. Toimia ei oteta poliittisena valtapelinä ja oikeuksia rajoittavia toimenpiteitä pääsääntöisesti kunnioitetaan.

Poikkeustoimet vaativat myös yhteiskunnallista luottamusta ja sitä rakennetaan parhaiten oikeusvaltioperiaatteita ja sananvapautta kunnioittamalla – ja antamalla kansalaisyhteiskunnalle tilaa toimia. 

Tässä blogissa linkatut uutiset, tiedot ihmisoikeusloukkauksista ja niiden julkisuuteen tuonnista ovat kansalaisjärjestöjen, yksittäisten aktivistien sekä vapaan median toiminnan tulosta.  

Siksi kansalaisyhteiskunnan, vapaan median, demokratian ja oikeusvaltion vahvistaminen ja puolustaminen niin kehitysyhteistyössä kuin laajemmin osana Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikkaa on kriittisen tärkeää.

Puolen vuoden jälkeen asialla kun alkaa olla melkoinen kiire.