Artikkeli on julkaistu alun perin Kirkon Ulkomaanavun #OikeusRauhaan-blogissa.

En varmasti ole ainoa KUA:n työntekijä, jonka läheiset joskus ihmettelevät työmatkojamme maailman hauraimpiin valtioihin. Onko siellä turvallista? Pelottaako? Miksi lähdet?

Kävin hiljattain Etelä-Sudanissa ja kysymykset ovat toki aiheellisia. Maa on maailman haurain valtio ja yksi vaarallisimmista maista avustustyöntekijöille.

Nälänhätä, kansanmurhan uhka ja Afrikan suurin pakolaiskriisi tulevat ensimmäisenä mieleen Etelä-Sudanista. Tai vaikeat rauhanneuvottelut presidentti Salva Kiirin ja varapresidentti Riek Macharin välillä.

Ulkopuoliselle syntyy helposti mielikuva siitä, että ihmiset ovat koko ajan ase kädessä toistensa kimpussa.

Ensivaikutelma Etelä-Sudanista ei välttämättä ole vieraanvarainen. Pääkaupunki Jubassa pitää ensin sinnitellä maailman huonoimmaksi listatun lentokentän sekamelskassa.

Matkamme alussa valtio sulki yhden maan kolmesta teleoperaattorista 66 miljoonan dollarin velan takia. Suuri osa tärkeistä puhelinnumeroistani lakkasi toimimasta.

Pula ruuasta on silmiinpistävä. Ruokakaupassa hinnat ovat jo Suomen tasoa, ja keskiluokkaisen perheen palkoista lähes kaikki hupenee siihen, että perhe syö yhden aterian päivässä. Eräs pankkivirkailija kertoi ikään kuin ohimennen, että varkaat murtautuivat hänen naapuriinsa, ryöstivät ruuan ja tappoivat asukkaat.

Hyperinflaation takia paikallista valuuttaa on mahdoton säilyttää lompakossa, etenkin jos epäonnekseen vaihtaa itselleen 20 eteläsudanilaisen punnan (noin 10 sentin) seteleitä. Rahat pitää sulloa reppuun muovipussissa. Väkisin tulee mieleen, että väkivaltaiset ryöstöt ovat yleisiä.

Eräs pankkivirkailija kertoi ikään kuin ohimennen, että varkaat murtautuivat hänen naapuriinsa, ryöstivät ruuan ja tappoivat asukkaat.

Ja mukanamme on tietenkin 20 kiloa kamerakalustoa, johon kaikki kiinnittävät huomionsa.

Vaikeudet eivät tietenkään tule yllätyksenä, niihin on varauduttu. KUA:lla on perusteellinen turvallisuuskoulutus, selkeät ohjesäännöt ja toimintamaidemme tilannetta seuraavat turva-alan ammattilaiset perehdyttävät meidät huolellisesti ajantasaisesta tilanteesta.

Absurdius kuuluu hauraan valtion arkeen, ja sitä on myös kiinnostavaa päivitellä läheisilleen. Mutta päällimmäisenä mielessä ovat myönteiset uutiset, saavutukset ja rohkeat ihmiset, joista harvoin kuulemme.

Kävin Piborin alueella Boman osavaltiossa, joka on perinteisesti Etelä-Sudanin levottomimpia alueita. Vielä alkuvuodesta 2016 seudulla ei käytännössä ollut koulurakennuksia. Lapsia värvättiin sotilaiksi ja tyttöjä pakotettiin alaikäisinä naimisiin. Maanviljely oli harvinaista, ryöstely yleistä.

Myönnän, että olin vähän levoton, kun ajoimme noin 40 kilometrin mittaisella Piborin ja naapurikaupunki Gumurukin välisellä tiellä. Kollegani ryöstettiin täällä kaksi vuotta aikaisemmin. Tien laidalla oli kauan sitten hylättyjä ajoneuvoja, joiden ikkunat oli ammuttu pirstaleiksi.

Piborissa on kuitenkin eletty historiallisen rauhallista aikaa. KUA kokosi loppuvuodesta 2016 heimojohtajat neuvotteluihin, jossa he sopivat rauhasta keskenään sekä naapuriosavaltio Jonglein kanssa. Rauha on lisännyt ihmisten mahdollisuuksia liikkua turvallisesti ja käydä kauppaa taisteluiden sijaan.

Viikon mittaisella vierailulla tapasin teini-ikäisiä tyttöjä, joiden vanhemmille tärkeintä on tukea tyttäriensä koulutusta. Sotaa käyneitä nuoria, jotka nykyään syövät yhdessä ja ovat päättäneet varmistaa, että heidän lapsensa saavat koulutuksen, joka heiltä jäi saamatta.

Ihmisiä, jotka ovat oppineet kalastamaan tai viljelemään, ja pystyvät taidoillaan hankkimaan ruokaa perheilleen. Yhteisöjä, joiden mielestä sovinto on parempi keino ratkaista konflikti kuin aseet.

Absurdius kuuluu hauraan valtion arkeen, ja sitä on myös kiinnostavaa päivitellä läheisilleen. Mutta päällimmäisenä mielessä ovat myönteiset uutiset, saavutukset ja rohkeat ihmiset, joista harvoin kuulemme.

Pessimisteillä on tapana kysyä, miksei mikään ikinä muutu, kun maailmassa on yhä sotaa ja nälänhätää. Monesti emme vain katso tarpeeksi lähelle, sillä muutos alkaa jokaisesta yksittäisestä ihmisestä.

Elokuussa Etelä-Sudanin presidentti Kiir ja uudelleen varapresidentiksi nimetty Machar solmivat rauhan eräässä luksushotellissa naapurimaa Sudanissa. Piborissa oli jo ennen sitä päätetty, että rauha on taisteluita parempi ratkaisu. Taustalla on KUA:n ja muiden järjestöjen ruoka-apu, rauhantyö sekä lisääntyneet toimeentulo- ja koulutusmahdollisuudet.

Toivon mukaan rauhansopimus avaa avustusreitit myös muille eniten kärsineille alueille, sillä tekemistä on vielä paljon. Samalla kun ihailimme vilkastunutta kaupankäyntiä Piborin markkinoilla, Yein kaupungissa 500 kilometriä Piborista lounaaseen siepattiin kymmenen avustustyöntekijää.

Etelä-Sudanissa on yhä noin kuusi miljoonaa ihmistä nälänhädän partaalla. Tulemme jatkossakin kuulemaan surullisia uutisia Etelä-Sudanista. Mutta konfliktialueen todellisuus ei kuitenkaan ole mustavalkoinen.

Minulle päällimmäisenä mieleen jäi Piborin asukkaiden kiitollisuus siitä, että joku saapuu Suomesta asti kysymään, miten heillä menee. Heille tärkeintä on, että joku välittää.

Kirjoittaja on Kirkon Ulkomaanavun tiedottaja.

OIKAISU: Jutun kirjoittajan nimi oli alun perin väärin. Jutun on kirjoittanut Erik Nyström.