Uutisointi Mikko Paunion kirjoittamasta raportista kertoi kierrätetyn muovin päätymisestä Kiinan kautta maailman meriin ja viittasi, että Suomi saattaisi olla osa ongelmaa. Nopeasti eri tahot toivat esille, että tällaista yhteyttä ei ole olemassa ja sanomalehdet julkaisivat täsmennyksiä alkuperäisiin uutisointeihinsa. Myös raportin tieteellisyys pantiin syystä koetukselle.

Muovin saama huomio on tervetullutta, koska tapa, jolla muovia tuotetaan, kulutetaan ja dumpataan, kertoo paljon globaalitalouden oikeudenmukaisuudesta.

Muovi on monipuolinen, muovautuva ja erittäin kestävä aine. Siksi, ehkä paradoksaalisesti, muovi on usein raaka-aineena tuotteissa, mikä ruokkii kertakäyttökuluttamisen kulttuuria. Muovin ominaisuuksien ja kuluttamisen yhdistelmä on ongelmallinen, mikä näkyy valtamerten roskalautoissa ja ympäri biosfääriä leviävinä mikropartikkeleina.

Plastic Insightin globaalia muovin kulutusta kuvaava taulukko osoittaa, että muovin kulutus on kasvanut reilusti viime vuosikymmeninä. Lisäksi muovia kulutetaan moninkertaisesti enemmän perinteisissä teollisuusmaissa kuin esimerkiksi Afrikassa. Muovi on siten linjassa muun materiaalisen kulutuksen kanssa: se jatkaa kasvuaan nopeammin kuin esimerkiksi väestö. Oletukset siitä, että talouden kasvu irtaantuisi materiaalisesta pohjastaan jälkiteollisissa yhteiskunnissa, eivät yksinkertaisesti pidä paikkaansa*.

Siinä missä Plastic Insightin taulukko nostaa alueellisen epätasa-arvon muovin kulutuksessa, Statistan tilastot tuovat esille, kuinka materiaalin tuotannosta vastaavat muut toimijat kuin esimerkiksi muovia runsaasti kuluttavat eurooppalaiset. Muovia virtaa Eurooppaan toisaalta, ja näin kulutuksemme materiaaliset vaikutukset eivät näy kansallisissa taseissamme. Siirtomaa-aikainen asetelma, jossa globaali etelä toimittaa resursseja meidän materiaalisen hyvinvointimme turvaamiseksi, tulee näkyville muovin tuotannon ja kulutuksen epäsuhtana.

Ovatko eurooppalaiset ja amerikkalaiset sitten ratkaisseet muovijätteen ongelman, jos kerran muoviroskaantuminen tapahtuu Aasiassa? Kyllä ja ei. Pohjoisessa muovia ohjataan energiajätteeksi (mikä ruokkii ilmastonmuutosta) ja esimerkiksi Yhdysvalloissa noin 80 % muovipulloista päätyy kaatopaikoille. Vain osa kierrätetään uusiokäyttöön. Valitettavasti osa kierrätyksestä perustuu ongelman siirtämiseen toisaalle. Maantieteilijä David Harveyn sanoin, ”kapitalistinen talous ei ratkaise ongelmiaan, se vain siirtää niitä tilasta toiseen”**.

Siirtomaa-aikainen asetelma, jossa globaali etelä toimittaa resursseja meidän materiaalisen hyvinvointimme turvaamiseksi, tulee näkyville muovin tuotannon ja kulutuksen epäsuhtana.

Muovi on osa kätkettyä ja monessa mielessä eettisesti kyseenalaista jätevirtaa pohjoisesta globaaliin etelään. Muovijätettä on päätynyt kymmeniä miljoonia tonneja käsiteltäväksi Kiinaan ja muihin maihin, joissa kierrätys on puutteellista, minkä tuloksena Euroopassa, Japanissa ja Yhdysvalloissa kierrätetty muovijäte on voinut myötävaikuttaa valtamerten saastumiseen. Nyt kun Kiina on rajannut muovijätteen vastaanottoaan, jätevirrat saattavat kanavoitua naapurimaihin, joissa käsittelykapasiteetti on tuskin sen parempi. Ongelma pysyy, mutta siirtyy jälleen uuteen kohteeseen.

Tilanne on räikeän epäoikeudenmukainen. Kulutusjuhlia viettävät rikkaat valtiot törsäävät reilusti yli sen, mikä on ympäristöllisesti vastuullista. Juhlien sotkut kuljetetaan köyhempien siivottavaksi. Kiertotaloutta sanan ei-varsinaisessa merkityksessä.

Vaihtoehtoja kuitenkin on. Parasta olisi tietysti edistää muovin kiertotaloutta periaatteella, että yhden jäte on toisen resurssi. Suomen Lähetysseuran toimintamaassa Etiopiassa muovia kierrätetään melko yksinkertaisin teknologioin: jotkut ansaitsevat elantonsa keräämällä ja kauppaamalla kotitalouksien muovipulloja uudelleen käytettäväksi. Muovipullot palvelevat myös vesiturvallisuutta. Auringon UV-säteily puhdistaa muovipulloon säilöttyä vettä monin paikoin Saharan eteläpuolisessa Afrikassa.

Muovin niukkuuteen pohjaava ansaintalogiikka tuskin toimisi Suomen kaltaisessa maassa, mutta erilaisia ratkaisuja luoda suljetumpia järjestelmiä muovin paikalliseksi kierrättämiseksi kehitetään jatkuvasti. Ongelma on, miten tehdä jätemuovista taloudellista arvoa tuottava hyödyke tilanteessa, jossa muovia on ylijäämäksi asti.

Hitaasta kehityksestä on kuitenkin vaikea vetää Paunion esittämää johtopäätöstä, että kierrättämisen sijaan kannattaisi keskittyä jätteen polttamiseen – varsinkin, kun Suomessa on otettu merkittäviä edistysaskelia tuotteistamisessa. Taloudellisen lisäarvon tuottaminen jätteille vaatii uudenlaisia toimijoita ja uudenlaista ajattelua siitä, kuinka yhteiskunnat järjestyvät materiaalisten kiertojen eivätkä haaskaavien prosessien ympärille.

Toisaalta, kiertävätkään talouden prosessit eivät voi ratkaista perusongelmaa, jatkuvaa materiaalisen kulutuksen kasvua. Muovijätteiden näkyvä läsnäolo on tervetullut muistutus sille, että globaalitalous pohjaa epäoikeudenmukaiselle hyödykkeiden kuluttamiselle ja jätteiden käsittelylle.

*Katso esimerkiksi Stern, D.I., 2004. The Rise and Fall of the Environmental Kuznets Curve, World Development Vol. 32, No. 8, pp. 1419–1439

**Sitaatti on poimittu David Harveys luennosta ’The Enigma of Capital”, joka järjestettiin Lontoon School of Economicsissa 26.4.2010

Kirjoittaja on taloudellisen oikeudenmukaisuuden asiantuntija Suomen Lähetysseurassa.