Suomessa on käyty viime aikoina kirjavaa maahanmuuttokeskustelua, johon ovat osallistuneet niin poliitikot, äänestäjät kuin mediakin. Yhteistä monille kolumneille, nettikommenteille, kahvipöytäkeskusteluille ja teemailloille on ollut se, että ne kuvastavat suomalaisten hämmennystä ja tietämättömyyttä pakolaisuudesta ja globaaleista ongelmista.

Miksi ne eivät näytä köyhiltä? Miksi ne eivät jääneet sotimaan? Miksi meidän pitää huolehtia niistä? Miksi Suomeen tulee irakilaisia eikä toisenlaisia, kivempia hädänalaisia? Ja ennen kaikkea: onko meillä varaa auttaa? Poliitikkojen mukaanhan me olemme konkurssin partaalla.

Yhdeksi ydinkysymykseksi on noussut myös se, onko meillä ylipäätään syytä auttaa tänne tulevia ihmisiä. Olisiko mahdollista, että meitä onkin huijattu eikä turvapaikan tarpeessa olevia olisikaan olemassa?

Kysymys nousi osaltaan esiin myös viime perjantaina, kun suomalaisten kehitysyhteistyöjärjestöjen EU-yhdistys Kehys järjesti perinteiset meppikahvit, jossa puhui tällä kertaa äärilaidan maahanmuuttomielipiteistään tunnettu europarlamentaarikko Jussi Halla-aho (ps). Puheenvuoroa kommentoivat Suomen Pakolaisavun viestintäpäällikkö Kaisa Väkiparta sekä muut suomalaiset järjestötoimijat.

Halla-aho osaa tarvittaessa esittää asiansa niin, että tällainen kukkahattutätikin voi olla ainakin periaatteessa samaa mieltä. Yhtä mieltä voi olla esimerkiksi siitä, että useimmat EU:n pakolaiskriisiin tarjoamat ratkaisut eivät ratkaise ongelmien taustasyitä. Selvää myös on, että kaikki tulijat eivät ole oikeutettuja turvapaikkaan.

"Maailma on tullut kylään pidemmäksi aikaa, ehkä jopa jäädäkseen."

Silti Halla-ahon kommenteista jäi vaikutelma, että koska kaikkien ihmisten hätä ei ole yhtä suurta, ei kannata auttaa niitä eniten hätää kärsiviäkään.

"Ei jokainen tulija ole pakolainen", Halla-aho sanoi – ja oli oikeassa, mutta sai retoriikallaan asian kuulostamaan siltä, ettei yksikään tulija ole pakolainen. Hän sanoi median esittävän pakolaiskriisin "yksioikoisesti" vain Syyrian kriisinä ja muistutti, ettei turvapaikanhakijoiden motiivien suhteen pidä olla "turhan naiivi". Hän puhui hakijoista "turvapaikkashoppailijoina" ja Schengen-sopimuksen kiertäjinä ja sanoi heidän tulevan Suomeen muun muassa hyvien etuisuuksien, löyhän turvapaikkapolitiikan ja naisten takia.

Hän ei uskonut työnantajien rasismin vaikuttavan irakilaisten ja somalialaisten huonoon työtilanteeseen eikä suostunut suoraan tuomitsemaan Suomen viimeaikaista rasistista liikehdintää muuten kuin toteamalla laittomuudet laittomuuksiksi.

Toki Halla-aho esitti ratkaisujakin. Hänen mielestään EU:n resurssit pitäisi suunnata turvapaikanhakijoiden tänne ottamisen sijasta pakolaisleireille, joille suurin osa pakolaisista muutenkin jää. Sieltä käsin haettaisiin myös turvapaikkaa EU:sta.

Se kuulostaa järkevältä, teoriassa. Tosin, mikä velvollisuus EU:n ulkopuolisilla mailla olisi leirien ylläpitoon? Ja miksi leirejä ei sitten tueta enempää? Esimerkiksi leireillä toimivan Maailman ruokaohjelman rahoitusta ovat leikanneet tänä vuonna melkein kaikki EU-maat. Suomessa hallitus leikkaa ensi vuonna kehitysyhteistyövaroja, joita käytetään myös leireillä ja joista myös humanitaarinen apu kanavoidaan. Halla-ahon mukaan kehitysyhteistyö ja leirien auttaminen eivät kuitenkaan liity toisiinsa.

Halla-ahon argumentointi ei ole uutta, mutta se on juuri nyt ajankohtaisempaa kuin koskaan. Turvapaikanhakijoiden tulo Suomeen on herättänyt myös auttamishalua, mutta Halla-ahon teesit vetoavat taatusti moniin niistä suomalaisista, joita tilanne hämmentää, pelottaa tai ärsyttää. Aiemmin maailman kriisit eivät tulleet puoli yhdeksän uutisia lähemmäs, mutta nyt, kun turvapaikanhakijoita näkyy katukuvassakin, moni suomalainen yksinkertaisesti toivoo jonkun kertovan, että meidän ei tarvitse välittää, koska avuntarvitsijat eivät oikeasti tarvitse apua, auttaminen maksaa liikaa eikä se "ratkaise" mitään.

Sen lisäksi, että asenne on varsin kylmä, se on myös epäkäytännöllinen. Fakta on, että maailmassa on 60 miljoonaa pakolaista, ja osa heistä on tai tulee olemaan Suomessa. Maailma on tullut kylään pidemmäksi aikaa, ehkä jopa jäädäkseen. Oikea kysymys ei ole, miksi meidän pitää auttaa tai onko meillä varaa auttaa, vaan onko meillä varaa olla auttamatta ja miten auttaa parhaiten.