Artikkeli on julkaistu alun perin Pelastakaa Lapset ry:n blogissa 24.9.

Viikonloppuna tuli lähdettyä Pasilaan poliisitalon eteen, missä turvapaikanhakijat rekisteröityvät poliisille Helsingissä. Kuluneen viikon lounaspöytäkeskustelu kollegoiden kanssa ei ollut jättänyt rauhaan. Pasilassa kuultiin olevan satapäin ihmisiä jonottamassa – naisia, lapsia, miehiä, alaikäisiä yksintulleita, perheitä – joita Facebookissa perustetun vapaaehtoisten joukko auttoi parhaansa mukaan varsinaisen rekisteröinnin edetessä hitaasti. Paikalla ei kuulemma ollut järjestön järjestöä vaan vapaaehtoisten joukko pyöritti ruokahuoltoa, tulkkipalveluita, kuljetuksia ja neuvontapalveluita parhaansa mukaan ja resurssiensa äärirajoilla jo kuudetta päivää. Miten näin saattoi olla? Eikö kukaan toiminut tässä välitilassa? Missä olivat kaikki ne avustusjärjestöt ja humanitaaristen operaatioiden toimijat?

Poliisitalon edessä lounaspöytäkeskustelun tapahtumat muuttuivat todeksi ja kuva tarkentui lauantai-illan kuluessa. Käytäntönä oli, että rekisteröitymisen jälkeen lapsiperheet ja ilman huoltajaa tulleet menevät taksilla vastaanottokeskukseen ja vastaanottokeskus maksaa taksin. Tämä ei kuitenkaan ollut kaikkien vuorossa olevien poliisien tiedossa, sillä edellispäivänä oli viranomainen laittanut ilman huoltajaa tulleen alaikäisen yksin kävelemään 6 km:n matkan hätämajoitukseen. – Jos on löytänyt kahden kuukauden kuluessa tiensä läpi koko Euroopan, löytäisi kyllä pois Pasilan poliisitalolta, tuntui olevan osan viranomaisista ajatuksena.

Tämä ajatus kävi mielessä sunnuntaina, kun rekisteröintijonosta löytyi 13-vuotias poika. Hänellä ei ollut papereita, mutta sain selville hänen nimensä ja syntymäaikansa. Enempään tarvitsin Keniassa asuvan kieltään ymmärtävän kollegani apua, sillä poika ei puhunut englantia. Poika oli mennyt Pohjois-Afrikkaan töihin niin kuin niin monet Etelä-Aasiasta menevät. Olojen huonontuessa hän oli ajautunut virran mukana merimatkan Eurooppaan. Puheessa vilisi tuttuja maita: Makedonia, Serbia, Unkari, Saksa. Osan matkasta hän oli kävellyt, osan matkustanut junalla ja bussilla. Lopuksi kysyin sen kysymyksen minkä jokainen äiti haluaisi tietää: oletko ollut yhteydessä kotiväkeen kotimaassasi, tietävätkö he missä sinä olet?

"Jos on löytänyt kahden kuukauden kuluessa tiensä läpi koko Euroopan, löytäisi kyllä pois Pasilan poliisitalolta, tuntui olevan osan viranomaisista ajatuksena."

Autoin pojan poliisin huomaan ja päivän tapahtuvat imivät mukaansa. Saatoin albanialaiset teinipojat Espoon ryhmäkotiin, annoin syyrialaisperheelle lastenvaatteita ja vaippoja ja kuuntelin Irakin Mosulista tulleen miehen kokemuksia millaista on matkata oman elämänsä interraililla halki Euroopan, salakuljettajien reiteillä.

Olin luvannut odottaa poikaa pimenevässä illassa. Lähes kaikki muut olivat jo lähteneet paikalta, vapaaehtoisten pöydät korjattu ja ruokatarvikkeet ja vaatekassit korjattu pakettiautoihin seuraavaa päivää varten. Sunnuntai-iltana puoli kymmenen aikaan poika pääsi lopulta ulos poliisiasemalta, viimeisten joukossa. Hän tuli ulos pienen keltaisen lapun kanssa missä luki käsinkirjoitettuna nimensä ja viranomaisten antama rekisteröitymisnumero. Annoin hänelle varaamani banaanin ja pillimehun ja pojalta pääsi itku. Katselin muualle kun odotimme taksia, itku herkässä pitkän päivän jälkeen myös itsellä. Pojalle löytyi majapaikka Espoosta, samasta paikasta albanialaisten ja irakilaisten poikien joukosta. Kotiväki odotti tietoa yhä.

Kirjoittaja työskentelee Pelastakaa Lasten kansainvälisissä ohjelmissa.