Juho-Pekka Tanskasen ohjaamassa Waiting for Barcelona -elokuvassa on yksi erityisen mieleenpainuva kohtaus.

Päähenkilön, paperittomana siirtolaisena Barcelonassa elävän Moun tyttöystävä on juuri käynyt tapaamassa Mouta mielisairaalan suljetulla osastolla. Espanja kustantaa Moun kalliin hoidon mielisairaalassa mutta ei anna Moulle työlupaa, jotta hän voisi tehdä töitä, minkä vuoksi hän on sairaalaan joutunut, tyttöystävä puuskahtaa. Järjetön systeemi.

Mustavalkoinen, visuaalisesti ja kerronnaltaan vaikuttava Waiting for Barcelona on kuvaus paperittoman siirtolaisen mielen murtumisesta elämän ainaisen epävarmuuden edessä. Paperittomalla ei ole oikeutta tehdä töitä, ei oikeastaan oikeutta olla edes olemassa, mutta jotenkin on silti yritettävä tulla toimeen.

Elokuvan vaikuttavuutta lisää, ettei se ole käsikirjoitettua fiktiota, vaan todellisen ihmisen elämää seuraava dokumentti. Tanskanen ryhmineen kuvasi Moun elämää Barcelonassa lähes kolmen vuoden ajan.

Päähenkilön asteittainen muutos vilkkaasta, tulevaisuuteen toiveikkaasta suhtautuvasta pojasta stressaantuneeksi, ahdistuneeksi ja lopulta psykoosilääkkeiden turruttamaksi, illuusiottomaksi mieheksi on hätkähdyttävä.

Eikä Mou ole yksittäistapaus. Hämmästyttävän samankaltaisia psykologisia prosesseja, joskin lievemmässä muodossa, on nähtävillä festivaaleilla esitetyssä ruotsalaisessa dokumenttielokuvassa I am Dublin.

David Aronowitschin ja työryhmän ohjaaman elokuvan päähenkilö Ahmed Obsiye on lähtenyt Somaliasta alaikäisenä vuonna 2006, päätynyt karmean merimatkan jälkeen Italiaan ja sieltä Ruotsiin. Kielteisen turvapaikkapäätöksen jälkeen hän on hakenut turvapaikkaa Suomesta ja saatuaan jälleen kielteisen päätöksen palannut paperittomana Ruotsiin.

Koska Ahmed on rekisteröity ensimmäistä kertaa Italiassa, sinne hänen olisi EU:n Dublin-sopimuksen mukaan palattava. Italialaisen oleskeluluvan umpeuduttua hänet lähetetään kuitenkin Suomeen.

Ahmedin tarinassa on yhtäläisyyksiä Mouhun: molemmat toivovat vain saavansa paperit voidakseen tehdä töitä, ja kuukaudesta ja vuodesta toiseen jatkuva epävarmuus omasta kohtalosta ja voimattomuus mielivaltaiselta vaikuttavan byrokratian edessä saa lopulta heidän mielenterveytensä rakoilemaan.

Kun kuuntelee Refugee Film Festivaaleilla järjestettyä paneelikeskustelua paperittomuudesta, tulee selväksi, etteivät Ahmed ja Mou ole poikkeustapauksia.

”Sama mitä tapahtui Barcelonassa Moulle, tapahtuu täällä meidän silmiemme alla koko ajan”, sanoo Turvapaikanhakijoiden tuki ry:n puheenjohtaja Sanna Valtonen.

Barcelonan ja Tukholman tavoin myös Helsingissä ja Suomessa elää ihmisiä ja kokonaisia perheitä järjestäytyneen yhteiskunnan ja sen turvaverkkojen ulkopuolella. Tilannetta olisi helppo korjata esimerkiksi työ- ja opiskelulupia vapauttamalla, Valtonen sanoo.

Ahmedin tarina I am Dublin -elokuvassa päättyy lopulta onnellisesti. Odotettuaan kuukausia Joutsenon vastaanottokeskuksessa entisessä Konnunsuon vankilassa Ahmed saa lopulta oleskeluluvan. Positiiviseen päätökseen saattoivat vaikuttaa prosessia seuranneet kamerat, elokuvassa arvellaan.

Tunnistan Ahmed Obsiyen festivaalivieraiden joukosta. Hän näyttää iloiselta, hyväntuuliselta ja paljon nuoremmalta kuin elokuvan päättyessä vuonna 2014. Kysyn, miten hänellä menee, ja Ahmed kertoo hyvällä suomenkielellä asuvansa edelleen Vaasassa ja työskennelleensä siivoojana ja postinjakajana. Puhetta on ollut myös uuden lyhytelokuvan kuvaamisesta.

”Tämä on minun kotini nyt. En lähde enää minnekään”, Obsiye sanoo.

Refugee Film Festival järjestettiin Helsingissä 16.–18.10.2018.