Artikkeli on julkaistu alun perin AntroBlogissa.

Lait ja ristiriidat kuuluvat samaan kattaukseen, kun kyseessä on naisten kehoon, seksuaalisuuteen tai perhesuhteisiin liittyvät kysymykset.

Tyttöjen sukuelinten silpominen nousi suomalaiseen keskusteluun loppukesästä. Perhe- ja peruspalveluministeri Annika Saarikko (kesk.) totesi, että hänen mielestään Suomen laissa pitäisi erikseen kieltää naisten sukuelinten silpominen. Muissa pohjoismaissa erillislaki jo on, mutta Suomessa on nojattu yleiseen lainsäädäntöön. Tyttöjen sukuelinten silpominen täyttää Suomen rikoslain mukaan pahoinpitelyn ja törkeän pahoinpitelyn tunnusmerkit.

Silpominen on siis kiellettyä jo nykyisessä lainsäädännössä. Avainkysymys on, tarvitaanko vielä erillislaki sen kieltämiseksi. Kyse on Suomessa suhteellisen suppeasta ilmiöstä. Twitter lauloi yksiselitteisesti: kyllä tarvitaan. Miksi sitä ei jo ole? Tarvitaan selkeä viesti! Lapsiasiavaltuutettu oli samaa mieltä. Suomessa asian parissa pitkään työtä tehneet asiantuntijat ja järjestöt pohtivat, että erillislaki olisi hyvä lisä lukuisille jo käytössä oleville silpomista ehkäiseville keinoille Suomessa ja maailmalla.

Suomi ja suomalaiset eivät ole yksin silpomisen kieltävään lainsäädäntöön liittyvän pohdinnan ja aloitteiden kanssa. Somalimaassa, jossa arvioiden mukaan 90–98 prosenttia tytöistä joutuu silpomisen uhriksi 6–9- vuotiaina, aihe on päivänpolttava kysymys.

Somalimaalainen silpomisen vastaista työtä tekevien järjestöjen kattojärjestö NAFIS lobbaa sitkeästi silpomisen kieltävän lain puolesta. Lain läpimeno olisi valtava edistysaskel. Sen rinnalla silpomista vastustavat ja naisten oikeuksia ajavat järjestöt tekevät jatkuvaa ruohonjuuritason työtä silpomisen lopettamiseksi. Siinä pyritään kokonaisvaltaiseen, syvälle ulottuvaan muutokseen.

Silpominen siirtymäriittinä

Silpominen on syvään juurtunut kulttuurinen käytäntö. Se kytkeytyy niin naiseuteen ja ihmisyyteen kuin koko yhteiskunnan sukupuoli- ja valtajärjestelmään. Perinne ei ole sidottu mihinkään tiettyyn uskontoon, vaan sitä esiintyy esimerkiksi sekä islamin- että kristinuskoisten parissa. Se on riitti, jonka avulla luodaan yksilöitä, yhteisöjä ja yhteisön identiteettiä. Riitin välityksellä ryhmä toistuvasti uudistaa käsityksen itsestään ja yhteenkuuluvuudestaan. Samalla vahvistetaan yksilöiden sosiaalista olemusta.

Silpominen sisältää kaikki siirtymäriitin vaiheet: erottamisen, välitilan ja takaisin liittämisen. Riitin aikaan tyttö eristetään ja hän käy läpi ruumiillisen muutoksen silpomisen ja toipumisen kautta. Riitti päättyy yleensä yhteisölliseen juhlaan, joka saattaa tytön takaisin yhteisöön uudessa roolissa ja asemassa. Yhteisöstä ja tilanteesta riippuen tytöt silvotaan isossa joukossa tai yksin. Silpominen on aina tuskallinen, verinen ja vaarallinen operaatio, jolla on vakavia fyysisiä ja psyykkisiä seurauksia tytön koko loppuelämälle.

Kenian Kisiissä tapaamani silvotut naiset muistelivat, kuinka perheen vanhemmat naiset – usein isoäiti, äiti tai tädit – opettivat heille millainen ”kunnollinen kisiiläinen nainen” on samalla, kun he toipuivat kotona silpomisen aiheuttamasta verenvuodosta ja odottivat haavan arpeutumista. Monet naisista uskoivat, että tarvittiin koko rituaalinen muutos, jotta tytöstä voisi tulla ”kunnollinen kisiiläinen nainen”.

Voivatko lait auttaa aseman parantamisessa ja epätasa-arvoisten käytäntöjen korjaamisessa? Voivatko ne puuttua alistaviin rakenteisiin?

6 – 8-vuotiaiden tyttöjen lapsuus loppui kuin seinään, kun heitä alettiin kouluttaa aikuisen vaimon rooliin. Ne rohkeat äidit, jotka saatuaan tietoa silpomisen haitoista ja vaihtoehdoista päättivät jättää tyttärensä silpomatta, elivät jäytävän pelon kanssa – entä jos tyttärestä ei tulekaan ”kunnollista”? Entä jos hän juoksee miesten perässä, eikä osaakaan kontrolloida itseään ja seksuaalisuuttaan?

Toiset iäkkäämmät naiset esittelivät minulle huojentuneina jo aikuisuuden saavuttaneiden silpomattomien tyttärien saavutuksia: opiskelupaikkaa, ammattia, hyvää puolisoa, perhettä ja lapsia. Heistä oli tullut esimerkillisiä naisia.

Somalimaassa kohtaamani äidit ja isät pelkäsivät usein, että silpomattomat tyttäret voivat joutua raiskatuiksi, menettää neitsyyden, tulla raskaaksi tai jäädä naimattomiksi. Kaikilta näiltä silpomisen uskottiin suojaavan. Mikä olisi pienempi paha tyttären kannalta?

Monet pitävät silpomista yhä uskonnollisena velvollisuutena. Silvottua naista kunnioitetaan, silpomatonta ei. Silvottu on tavallinen ja kuuluu yhteisöön, silpomaton on kummajainen.

Ei siis ole ihme, että silpomisen kieltävän lainsäädännön laatiminen, läpimeno ja toimeenpano ovat kaikki äärimmäisen vaikeita.

Laki naisten tukena?

Oikeudesta kiinnostuneet antropologit ovat pitkään pohtineet, voivatko lait ja lainsäädäntö olla naisten tai alistetussa asemassa olevien tukena. Voivatko lait auttaa aseman parantamisessa ja epätasa-arvoisten käytäntöjen korjaamisessa? Voivatko ne puuttua alistaviin rakenteisiin?

Oikeus ei ole koskaan neutraalia tai universaalia. Se on historiallinen tuote ja vallan symbolinen ilmentymä. Jotkut korostavat oikeuden valvovan vallassa olevan ryhmän etuja. Toiset muistuttavat, että lakiuudistukset voivat olla muutoksen airut – tasa-arvon, oikeuksien ja vapautuksen mahdollistaja. Oikeus on siis sekä vallan että vallan vastustamisen väline, alistamisen ja voimaantumisen keino. Lait sortavat naisia kategorisesti, mutta ne ovat myös keskeisiä välineitä heidän oikeudellisen ja yhteiskunnallisen asemansa parantamiseksi.

Tein antropologisen väitöstutkimukseni eronneista naisista Intiassa. Siellä naisliike on aina ajanut naisten aseman parantamista lakiuudistusten avulla. Niitä on vaadittu 1800-luvulta itsenäistymiskamppailun aikaan ja nykypäivään. Monien ”onnistuneiden” lakiuudistusten käytännölliset toteutukset ja vaikutukset ovat kuitenkin tuottaneet pettymyksiä. Tieto lakiuudistuksista ja mahdollisuudet niiden hyödyntämiseen eivät ole tavoittaneet niitä tarvitsevia, lakiuudistukset eivät ole toteutuneet käytännössä tai muodolliset tasa-arvoiset lait ovat jatkaneet epätasa-arvoisten tulosten tuottamista.

Monet eronneet naiset myös päätyivät oikeusjuttujensa takia entistä huonompaan käytännön tilanteeseen. Vuosien oikeuskierre saattoi saada absurdin lopun. Huoltajuutta hakeneen naisen lapset ehtivät kasvaa täysi-ikäisiksi ennen päätöstä, elatusapua tarvitsevilla naisilla ei ollut varaa oikeusprosessiin eikä työpaikan saaneilla aikaa siihen. Oikeudessa naisia nöyryytettiin ja juoksupojatkin alkoivat nimitellä heitä. Toisaalta jotkut saivat myös oikeasti apua, taloudellista tukea tai kokivat voimaantuvansa oikeuden päätösten ansiosta.

Lain paradokseja olen kohdannut myös käytännön järjestötyössä Somalimaassa ja Keniassa erityisesti naisten kehoa tai perhesuhteita määrittävissä perimiseen, omistamiseen, seksuaalisuuteen ja väkivaltaan liittyvissä kysymyksissä. Jos kulttuurinen käytäntö tai maan tapa ja laki pannaan vastakkain, laki voi jäädä jalkoihin niin Keniassa, Intiassa kuin Suomessa.

Yhteisöt muutosvoimana

Laki on tärkeä tuki asennemuutostyölle, muttei yksin riitä. Kenian silpomisen vastainen laki saatiin aikaan pitkäjänteisen työn ja eri tahojen ponnistelujen ansiosta, kun presidentti hyväksyi sen vuonna 2011. Käytännön esimerkit Keniasta osoittavat, että lainsäädännöllä on myös arvaamattomia seurauksia.

Pidätysten pelossa aikaisemmin avoimesti suoritetut silpomisrituaalit ovat menneet maan alle salassa suoritettaviksi, joten niihin on vaikea puuttua. Jotkut terveydenhoitohenkilökunnasta tienaavat pimeitä tuloja sairaaloissa öisin salaa tehdyillä operaatiolla. Silpomisia tehdään yhä nuoremmille, jotka eivät vielä osaa vedota lakiin eivätkä karata. Esimerkit myös muualta kertovat, että silpomisen kieltävän lainsäädännön voimaan astumista edeltää usein silpomispiikki.

Toisaalta naisten oikeuksien puolustajat ja silpomisen vastaista työtä tekevät järjestöt voivat nyt vedota silpomisen laittomuuteen. Silpomisen vastaiset koulutukset paikallishallinnon ja viranomaisten kanssa saavat lisää painoarvoa. Nyt on myös jo nostettu – tosin hyvin harvinaisia – oikeusjuttuja silpomisen tehneitäsuorittaneita vastaan. Kynnys oman perheenjäsenen julkiseen syyttämiseen on kuitenkin järisyttävän korkea ja voi johtaa eristämiseen omasta perheestä, suvusta ja yhteisöstä. Kuka sen riskin haluaisi ottaa?

Entä onko jo herännyt keskustelua siitä, tarvitaanko Suomeen erillislaki, joka kieltää naisten pahoinpitelyn ja tappamisen parisuhteessa? Tarvitaan selkeä viesti!

Yhteisöt ja niiden avainhenkilöt ovat keskeisiä myös lain edellyttämien muutosten aikaansaamisessa. Niiden avulla on saavutettu hyviä tuloksia silpomisen vastaisessa työssä. Asennemuutos vahvistuu, kun Somalimaan uskonnolliset johtajat puhuvat saarnoissa ja erilaisissa tilaisuuksissa silpomista vastaan ja kun saman naapuruston naisista tulee yhteisen koulutuksen jälkeen toistensa tuki silpomisen kyseenalaistamisessa.

Keniassa silpomisrituaalia korvaavalle riitille tai muulle yhteisölliselle tilaisuudelle on tilausta. Lisäksi koululaisille silpomisen riskikuukausiin ajoitetut leirit ovat osoittautuneet toimiviksi vaihtoehdoiksi. Kun monet erilaiset vaikuttamiskeinot ovat käytössä, yhteisvaikutus paranee. Pelkkä laki ei yksin riitä – ei edes Suomessa.

Suomen oma häpeä

Suomessa on taipumus ajatella, että kun laki on säädetty, asia on ratkaistu ja epäkohta korjattu. Usko lainsäädännön voimaan horjuu kuitenkin lähisuhdeväkivaltaan liittyvissä kysymyksissä. Edellä mainitun silpomiseen tarttuneen A-studion pääaiheena oli naisiin kohdistuvan väkivallan vähentämiseen velvoittava eurooppalainen Istanbulin sopimus, johon Suomi kaksi vuotta sitten sitoutui.

Lukuisia naisia pahoinpidellään joka päivä kotien seinien sisällä, vaikka rikoslain mukaan pahoinpitely yksityisellä paikalla — myös kotona – on ollut virallisen syytteen alainen rikos 1.9.1995. alkaen. Suomessa kuolee vuosittain 20 naista lähisuhdeväkivallan takia. Suomesta on jo tehty YK:n komitealle kantelu, jonka mukaan Suomi ei täytä velvollisuuttaan suojella naisia väkivallalta.

Vaikka tukikeskus ja tukipuhelin on jo perustettu, Istanbulin sopimuksen asettaman tavoitteen mukaan Suomessa tulisi olla 500 turvakotia. Nyt niitä on 143 ja resursseja uusien perustamiseen tarvittaisiin lisää. 500 turvakotia on yksinkertainen ja konkreettinen keino Istanbulin velvoitteiden toteuttamisessa.

On kiinnostavaa pohtia, mikä niiden perustamista jarruttaa? Entä onko jo herännyt keskustelua siitä, tarvitaanko Suomeen erillislaki, joka kieltää naisten pahoinpitelyn ja tappamisen parisuhteessa? Tarvitaan selkeä viesti!

Laki voimavaraksi

Lait ja lainsäädäntö eivät ole erillissaarekkeita, vaan aina osa yhteiskunnallista ja kulttuurista kokonaisuutta sekä valtasuhteita, joita ne voivat toki myös haastaa. Jokaista erillislakia laatiessa kannattaa pohtia kenen hyväksi laki säädetään. Mitä yhteiskunta haluaa sillä viestiä ja kenelle? Kenen äänellä puhutaan?

Lain valmistelussa olisi välttämätöntä kuunnella myös niitä, joiden suojelemiseksi ja tueksi se on tarkoitettu. Näin voisi olla mahdollista välttää jotain sudenkuoppia, jos lain ensisijaisena tarkoituksena on kuitenkin suojella yksilöä väkivallalta.

Lakiuudistuksia tarvitaan, sillä lainsäädäntö antaa tukevan selkänojan asennemuutostyölle. Tärkeintä on lain ja sen toteutumista tukevan koulutuksen, tiedotuksen, resursoinnin ja yhteiskunnallisen keskustelun yhteisvoima. Niiden avulla luodaan ymmärrystä sekä muokataan ja haastetaan kulttuurisia käytäntöjä.

Asennemuutostyö vie aikaa ja sukupolvet vaihtuvat, mutta jok’ikinen askel oikeaan suuntaan on korvaamattoman arvokas.

Kirjoittaja on VTT ja Solidaarisuus-järjestön viestintäpäällikkö.