Bombay sähköjunissa on tunnelmaa

Kuvittele koko Suomen väestöä tungettuna 1500 sähköjunaan 20 tunniksi vuorokaudessa.

Kuvittele jättiläismäistä kenttää, jolla kaksi 4000- miehistä joukkuetta pelaa amerikkalaista jalkapalloa ilman suojuksia tai erotuomaria.

Kuvittele yrittäväsi tunkea kolmen sardiinipurkin sisältöä yhteen ainoaan purkkiin. Kuvittele olevasi itse se viimeinen sardiini.

Ja tiedät, millainen on miljoonien Bombayn asukkaiden jokapäiväinen työmatka paikallisjunilla.


äivittäin Bombayn rautateiden 1500 junaa kuljettaa yli kymmenmiljoonaisen suurkaupungin asukkaita viiden miljoonan matkan verran. Luvussa on mukana satoja tuhansia kaupungin rajojen ulkopuolella asuvia, jotka päivittäin käyttävät tunteja työmatkaansa eri puolille Bombayta.

Paikallisjunasysteemi koostuu kahdesta pääradasta ja viidestä linjasta. Kaksi niistä kulkee läntisellä ja kaksi keskuslinjalla.

Viiteenkymmeneen vuoteen ei Bombayn raideliikennettä olla laajennettu yhdenkään ratakiskon vertaa, vaikka kaupunki on kasvanut huimasti ja väkiluku lisääntynyt kenties nopammin kuin yhdessäkään muussa maailman suurkaupungeista.

Paikallisrautatiet joutuvat palvelemaan toistakymmentä miljoonaa asukasta, kun kaupungin väkiluku 20-luvun alussa tuskin ylitti miljoonaa. Kaksi 1960- luvun alussa rakennettavaksi suunniteltua lisälinjaa kaatuivat varojen puutteessa.

Tunnelma kuin
eskellä kansannousua

Bombayn paikallisjunien systeemi on valtava ja monimutkainen jopa Intian kokoisessa maassa, jonka rautatiet kuljettavat matkustajia matkan maasta kuuhun ja takaisin kahdesti päivässä. Mutta kokoakin merkittävämpi on se tosiseikka, että paikallisrautatiet ovat Bombayn sykkivä sydän, ja samalla läpileikkaus metropolista, valtavan kehitysmaan talouselämän keskuksesta.

Säännöllinen matkustaja saatta kuulla lyhyenkin ajan sisällä kymmeniä kieliä puhuttavan Bombayn junissa. Näistä kielistä kuusi on jokapäiväistä kuultavaa eikä yksikään niistä ole mikään pikkukieli Intiassa - niistä kutakin puhuu vähintään 40 miljoonaa ihmistä.

Näkymät suurimmilla asemilla ruuhka- aikaan muistuttavat lähinnä kansannousua, mutta itse asiassa systeemi sujuu verrattain rauhanomaisesti. Mellakan ilmapiirin luo yksinkertaisesti ihmismassan valtava koko.

Churchgaten ja Victorian pääteasemilla keskustassa syntyy ruuhka-ajan koittaessa aamuin ja illoin muutamassa minuutissa läpitunkematon ruuhka, kun kummaltakin tunkee sisään tai ulos pari miljoonaa matkustajaa parin tunnin ruuhkahuipun aikaan.

Autoilu näiden asemien lähistöllä on niihin aikoihin toivotonta touhua, vaikka poliisi yrittääkin vahvoin köysin pitää ihmismassaa poissa ajoväyliltä.

Junassa sisällä
rheilujuhlan tuntua

Myös sisällä asemilla on ilmassa urheilujuhlan tuntua. Hiljaisuus leviää laiturin ylle, kun kirjaimellisesti tuhannet ihmiset samanaikaisesti valmistautuvat alkavaan koitokseen. Junan yhä lähestyessä pääteasemaa tuhannet jännittävät lihaksensa valmiina akrobaattiseen voimaurheilusuoritukseen, jolla voi hyvällä onnella varmistaa itselleen jopa istumapaikan, tai seisomapaikan, tai ylipäänsä pienen tilan lähtevässä junassa.

Ja junan sisällä valmistautuu toinen joukkue saapuvia matkustajia taistelemaan tiensä ulos keskellä sisääntulevien rynnistystä. Turvallisuussyistä useimmat odottavat kiltisti junan sisällä vaunun perällä, kunnes sisäänrynnistys on hiukan hellittänyt. Vasta sitten voi kuvitella taistelevansa tiensä ulos jäämättä vastapuolen jalkoihin. Kiire vaihtaa junaa kelpaa ällistyttävän monelle tekosyyksi henkensä vaarantamiseen - ja amerikkalainen jalkapallo- ottelu on pystyssä vaunujen ovella.

Sekaan vaan...

Moni säännöllinen matkustaja on harjoitellut vuosia omaa tekniikkaansa, oli se mahdollisimman aikainen ryntäys kohti istumapaikan lottovoittoa tai viimehetken harppaus jo vauhdissa olevan junan täpötäyteen oviaukkoon.

Olosuhteet ja näkymät junissa - esimerkiksi kunnianarvoisa professori tai keski- ikäinen pankinjohtaja esittämässä oviaukossa hurjaa trapetsitaiteilua kyydissä pysyäkseen - ovat synnyttäneet kokonaisen huumorin lajin. Jotkut jutuista ovat samalla kuolemanvakavia, kuten moni niistä, jotka syntyivät Churchgaten asemalla työmiesten nostettua laiturien korkeutta kymmenellä sentillä.

Bombaylainen ystäväni oli hyvin lähellä menettää henkensä tavanomaisen ponnistuksen kannettua siksi aiottua pidemmälle, kovaa vauhtia kohti vastapäistä oviaukkoa, viereistä raidetta ja vastaantulevan junan murskaavaa massaa. Hänet pelasti tavallista tiiviimpi tungos.

Mutta hypättävä on, jos aiot matkustaa edes suunnilleen turvallisesti, tai ylipäänsä matkustaa. Siinä ei kysellä rotua, uskontoa eikä elämänkatsomusta: sekaan vaan siihen käsien, jalkojen ja ihmisvartaloiden sekamelskaan, jota ystävien kesken kutsutaan lähiliikenteeksi.

Korttipelejä
a kaupantekoa

Alunperin nämä junat suunniteltiin kuljettamaan 1.500 matkustajaa kukin, suunnitelmissa ehdoton yläraja pahimmassa ruuhkassa oli 1.750 matkustajaa kerrallaan. Nyt jopa rautatien viranomaiset tunnustavat, ettei yksikään juna pääse ruuhka- aikana liikkeelle alle 3.500 matkustajan lastissa.

"Maksimeista" ja "ylilasteista" puhuminen on lopetettu ajat sitten, nykyään puhutaan "muserruskapasiteetista" ja joidenkin arvioiden mukaan se saavutetaan 4.000 matkustajan pidättäessä hengitystään samassa junassa.

Kaiken tämän keskellä tottumaton matkustaja ällistelee sitä vaivattomuutta, jolla suunnaton määrä korttiporukoita harrastaa mielipeliään vakiopaikoillaan. Totta, nämä porukat eivät vain onnistu pääsemään aina samaan junaan sisään, vaan kykenevät myös päivittäin valtaamaan samat istumapaikat tungoksessa jatkaakseen vuodesta toiseen peliään.

Joissain tapauksissa he ovat työtovereita, jotkut puolestaan eivät koskaan tapaa näiden työmatkojen ulkopuolella. Oma lukunsa ovat porukat, jotka eivät koskaan saa istumapaikkaa. He virittävät salkusta vatsojen päälle pelipöydän väliinsä ja keskittyvät pelin ohella vain pitämään sitä pystyssä ihmismassan puristuksissa.

Junissa matkustaa myös liikemiehiä. Pikkukauppiaat ja osakkeenvälittäjät tekevät junissa päivittän kauppoja miljoonien rupioiden arvosta. Joskus kauppakumppanukset tuntevat toisensa vain näistä yhteisistä junamatkoista.

Pummilla matkustajien
ma vakuutusyhtiö

Bombayn esikaupunkien pikkumafiosot ovat myös kehittäneet paikallisjunista keinon liiketoimintaan. Muutama vuosi sitten juniin ilmaantui epävirallinen "liputtomien matkustajien vakuutusyhtiö" tarjoamaan palveluksiaan.

Ideana on, että "firmalle" maksetaan tietty summa, esimerkiksi neljännes 2.000 rupian vuosilipun hinnasta, ja jos sitten jäät kiinni pummilla matkustamisesta, firma maksaa noin 60 rupian tarkastusmaksun. Näin asiakas selviää työmatkoistaan pikkusummalla ja firmallekin kertyy voittoa. On nimittäin laskettu, että keskellä tätä kaaosta kiinnijäämisen mahdollisuus on vain yksi muutamasta sadasta tuhannesta.

Tietenkin, jos satut jäämään kiinni kolme kertaa vuoden aikana, firma kieltäytyy enää vakuuttamasta sinua, koska silloin sinut jo tunnetaan tarkastajien keskuudessa ja riski kasvaa liian suureksi.

Vaikka matkustaminen matkalippua maksamatta maksaakin Bombayn rautateille pitkän pennin vuodessa, on tämä vakuutusfirma kuitenkin pienyrittäjien näpertelyä miljoonien päivittäisten matkustajien keskellä.

Kekseliäät
unamuusikot

Kun valtava määrä ihmisiä kokoontuu pieneen tilaan, josta on vaikea päästä pois, luulisi junista muodostuvan kerjäläisten paratiisi. Rautatieasemien ympäristöt ovatkin usein kurjuuden markkinoita, mutta junissa kiertää hyvin vähän kerjäläisiä, junissa ansaitaan työllä ja taiteella.

Bombayn junien erikoisuus ovatkin lukuisat eri- ikäiset ja -tasoiset muusikot, jotka kiertelevät junissa ruuhkahuippujen ulkopuolella laulamassa, soittamassa itsetehtyjä instrumenttejaan ja etsimässä hyväsydämisiä matkustajia korvaamaan heille heidän vaivansa.

Suurin osa näistä muusikoista on nuoria ja lapsia. Monet heistä eivät ole vain erittäin musikaalisia ja lahjakkaita, vaan myös kovin kekseliäitä. 12- vuotias Radha säestää lauluaan kahdella pienellä kivellä, joita yhden käden sormilla yhteen naputtamalla hän saa aikaan mitä monimutkaisimpien rytmikuvioita. Radhalla on kainalossaan peltimuki, johon hän toivoo matkustajien pudottavan kolikkonsa palkkioksi laulusta.

Kolmetoistavuotiaalla Harilla puolestaan on soitin. Hän kantaa kaulassaan painavaa harmoonia, jolla säestää omaa lauluaan. Hänen työnsä on raskasta, pitää kyetä pysymään pystyssä liikkuvassa, heiluvassa junassa ilman tukea, molemmat kädet kiinni painavassa harmoonissa ja laulaa samanaikaisesti.

Hari tekee tätä työtään pitkiä päiviä vailla vapaata, vaikka se uuvuttaa hänet luita ja ytimiä myöten. Bombayn katulapset tulivat Suomessakin kuuluisiksi Mira Nairin elokuvan Salaam Bombay valloitettua maailmaa viime keväänä. Köyhyys on tuonut tuhansia Harin ja Radhan kaltaisia lapsia vanhempineen Bombayhin ja pakottaa heidät hankkimaan elantonsa millä keinoin hyvänsä.

Nämä muusikot ovat Bombayn railakkaan junakulttuurin kirpeästi koskettava elementti. He ovat lahjakkaita, herkkiä ja äärimmäisen köyhiä. Heidän mahdollisuutensa edetä muusikonuralla esimerkiksi Bombayn mammuttimaisessa elokuvamailmassa ovat olemattomat. Mutta väsyneet, itsekin alipalkatut matkustajat arvostavat heidän lahjojaan ja pitävät heitä hengissä almuillaan.

Oma musta
uumorinsa

Vastapainoksi tungokselle, väsymykselle ja kurjuudelle on Bombayn junissa kehittynyt myös oma huumorinsa. Tyypillinen esimerkki siitä on seuraava tavallisen keskustelun lomassa esitetty veteraanimatkustajan kommentti: "Ero ensimmäisen ja toisen luokan välillä on siinä, että ensimmäisessä hiki haisee deodorantille ja varpaitasi tallovat kalliimmat merkkikengät. Viime viikolla varpaani murskasi upea musta Gucci".

Toinen esimerkki: vanhempi virkamies huokaisee helpottuneena junan saapuessa eräälle asemalle: "Nyt saan laskettua toisenkin jalkani lattialle". "Milloin laskit ensimmäisen?", kysyy naapuri. "Neljä asemanväliä sitten." "Missä vaiheessa sinä sitten tulit junaan?", kysyy toinen. "Voi, kolme asemaa ennen sitä", vastaa virkamies.
Anteeksi, nuori mies", sanoo pienikokoinen hauraan näköinen konttorirotta. "No, mitä nyt!", tiuskaisee agressiivisesti kookkaampi nuorimies. "Tuota..minun jalkani..." aloittaa toinen. "No mitäs siitä?", keskeyttää kookkaampi. "Niin.. voisitteko ystävällisesti palauttaa sen sitten kun olette käyttäneet sen loppuun", sanoo konttorivirkailija kohteliaasti. "Olette seisset sen päällä viimeiset puoli tuntia."

"Miten niin älä tuupi!", suutahtaa matkustaja toiselle. "En voi edes hengittää, miten minä jaksaisin vielä tuuppia? Sitäpaitsi tuolla selkäni takana on kaksikymmentä korstoa, jotka kaikki tuuppivat minua!" Toinen ei peräänny. "No sano niile kahdellekymmenelle huoranpenikalle, että lopettavat tuuppimisen", tiuskaisee hän ja jatkaa tyynesti ravivihjeiden lukemista.

Kaikesta huolimatta
unat kulkevat

Tavanomainen keskittyvä hiljaisuus laskeutuu vaunuun junan lähestyessä Dadarin täpötäyttä asemaa. Sydäntä kylmää, kun vain ajattelenkin edessä olevaa koitosta ja rynnistystä ulos keskelle toista ihmismassaa. Äkkiä hiljaisuuden rikkoo ohut ääni keskeltä vaunua: "Ne, joilla ei ole rohkeutta poistua junasta Dadarissa antakoot tietä meille tosimiehille".

Junien jatkuva vaihtelu raiteelta toiselle aiheuttaa päänvaivaa kaikille väliasemilta mukaan pyrkiville. Matkustajat juoksevat ylikulkusilloilla edestakaisin ehtiäkseen omaansa. Sen seurauksena moni yksinkertaisesti odottaa sillalla nähdäkseen, mille laiturille juna lopulta on tulossa. Erään kerran tällaisen odottavan joukon takaa kuuluu heikko sillalla asemapaikkaansa pitävän kerjäläispojan kysymys: "Mitä helvettiä! Tuleeko se juna tänään tänne ylös, vai?"

Kaikkein hämmästyttävintä Bombayn paikallisrautateissä on se että koko systeemi lainkaan toimii. Lähes yhtä hämmästyttävää on, että se toimii ihailtavan tehokkaasti huolimatta ylisuurista matkustajamääristä, ikivanhasta kalustosta ja määrärahojen puutteesta. Kello 08:15 juna ei ehkä tule asemalle kello 08:15. Mutta vakituiset matkustajat tietävät kertoa, että se saapuu klo 08:21. Säännöllisesti, joka päivä.

Kahden vuosikymmenen ajan on Bombayssa pelätty ja ennustettu koko paikallisrautatien täydellistä romahdusta. Kaiken järjen mukaan se ei voi pysyä pystyssä.

Kaikesta huolimatta Bombaylaiset ovat ylpeitä paikallisjunistaan, joita ilman koko suurkaupunki halvaantuisi tunnissa. Ne toimivat, koska niiden on pakko toimia, muuta vaihtoehtoa ei ole.

© Muista tekijänoikeudet