Brasilialainen elokuvaohjaaja ja valokuvaaja Tai Linhares, 32, lakkasi suoristamasta hiuksiaan kymmenen vuotta sitten. Oikeastaan kyse oli sattumasta.

”Ryhdyin vegaaniksi, eivätkä suoristustuotteet olleet vegaanisia”, Linhares sanoo.

Linhares yllättyi siitä, miten pehmeä hänen suoristamaton tukkansa oli. Hän oli kuvitellut afrokiharoita paljon kovemmiksi.

Linharesin tukkaa oli suoristettu lapsesta asti. Se oli käytännöllistä – tiukkojen kiharoiden harjaaminen sattui – ja hän halusi sitä itse.

”Se oli ainoa keino välttyä kiusaamiselta ja tuntea itseni kauniiksi.”

Lopetettuaan tukkansa suoristamisen Linhares sai kuulla rasistisia kommentteja kadulla.

”Minulle saatettiin huutaa: 'harjaa hiuksesi' tai 'leikkaa tukkasi'. Sitten tajusin, ettei kyse ole hiuksista vaan kauneuskäsityksistä: vain valkoisuutta pidetään kauniina. Brasiliassa on normaalia sanoa, että joku on kaunis, 'vaikka onkin musta'.”

Nykyään Berliinissä asuva Linhares on sittemmin pohtinut ihonväriin ja etnisyyteen liittyviä kysymyksiä paljonkin. Hän vieraili vastikään Helsingissä Cinemaissí-elokuvafestivaaleilla, missä esitettiin hänen omaelämäkerrallinen lyhytelokuvansa Parda (englanniksi Mixed Race), joka kertoo identiteetin etsinnästä valkoisuuden ja mustan välimaastossa.

Nykyään rodusta keskustellaan

Parda alkaa parodisella kohtauksella fiktiivisestä viihdeohjelmasta, jossa valokuvauskopin kaltaisen laitteen avulla selvitetään, onko ulkomailla asuva brasilialainen valkoinen vai musta. Valkoisuustestin läpäisevät pääsevät takaisin kotimaahansa uutta Brasiliaa rakentamaan.

Fiktiivisen alkukohtauksen kautta Linhares käsittelee dystopiaa ihmisten luokittelusta eri kasteihin ihonvärin perusteella. Se olisi periaatteessa nyt jo mahdollista, sillä Brasiliassa – kuten myös esimerkiksi Yhdysvalloissa – ihmisen syntymätodistuksessa määritellään rotu.

Geenitutkijoiden mukaan kaikki nykyihmiset ovat todellisuudessa geneettisesti samaa rotua. Rodusta puhuttaessa tarkoitetaankin yleensä ihonväriä tai etnistä taustaa.

1990-luvun jälkeen rodun merkitseminen syntymätodistukseen ei ole ollut Brasiliassa enää pakollista, mutta kaikilla sitä ennen syntyneillä syntymätodistuksessa lukee, onko hän branco (valkoinen), preto (musta), pardo (useamman rodun sekoitus), aramelo (keltainen) vai indígena (alkuperäiskansaa). Päätöksen tekee syntymätodistuksen myöntävä notaari.

Brasilialaisten rodullista jakautumista selvitetään myös väestölaskennassa. Vuonna 2010 ei-valkoisiksi itsensä määrittelevien määrä oli ensimmäistä kertaa suurempi kuin valkoisten. Valkoisiksi itsensä identifioivien määrä on sen jälkeen edelleen laskenut. Vuonna 2017 se oli 43,3 prosenttia, kun mustia oli 8,6 ja pardoiksi itsensä määritteleviä 45,3 prosenttia väestöstä.

”Vuosien 2012 ja 2018 välillä mustiksi itsensä identifioivien määrä on noussut 32 prosenttia. Kyseessä on iso kulttuurinen muutos. Toisin kuin ennen, nykyään Brasiliassa keskustellaan rodusta, ja siitä olen tyytyväinen”, Linhares sanoo.

Ihonväri ja luokka kuuluvat yhteen

Linharesin syntymätodistuksessa lukee ”valkoinen”. Hänen äitinsä on valkoinen. Suvusta löytyy todennäköisesti myös alkuperäiskansajuuria. Hänen isänsä on musta, isän äiti valkoinen, isän isä orjien jälkeläinen; Linharesin ihonväri on vaalea, tukka afro.

Linhares on sekoitus eri rotuja, jotain mustan ja valkoisen väliltä, niin kuin suurin osa brasilialaisista.

Elokuvassaan Linhares pohtii, mitä on olla ”jotain väliltä”, ei musta eikä valkoinen. Hän keskustelee Skypen kautta Brasiliassa asuvan toimittajaystävänsä kanssa. Ystävä oli joutunut pidätetyksi ollessaan tekemässä uutisjuttua valkoisten asuinalueella. Poliisit epäilivät häntä rikolliseksi pelkän ihonvärin perusteella.

Tällaisia kokemuksia Linharesilla ei ole. Onko hän musta lainkaan? Ovatko toiset mustempia kuin toiset?

Linhares on työläisperheestä, ja vasta opiskellessaan yliopistossa hän päätyi kosketuksiin keskiluokkaisen, valkoisen elämäntavan kanssa.

Brasiliassa ihonväri ja luokka liittyvät tiiviisti yhteen. Brasilian tilastokeskuksen vuonna 2016 ilmestyneen raportin mukaan vuonna maan rikkain prosentti on 80-prosenttisesti valkoisia, kun taas köyhimmästä kymmenestä prosentista kolme neljäsosaa on mustia tai pardoja. Yli puolet 18–24-vuotiaista ei-valkoisista nuorista ei pääse opinnoissaan peruskoulun yläluokille asti.

”Minun on vaikea päästä binaarisesta ajattelusta, että olet joko valkoinen tai musta. Mutta niiden välissä olevat kokemukset ovat merkityksellisiä. Keskellä olevilla ihmisillä on kokemuksia, joita muilla ei ole”, Binhares sanoo.

”Nykyään voin sanoa, että tietyssä kontekstissa olen musta. Se on myös poliittinen kannanotto. En ole osa sitä etuoikeutettua kulttuurista ja sosiaalista valkoisuutta, jonka osaksi pääsee, jos syntyy ihonväriltään valkoisena, oikeanlaisten hiusten kanssa. Olen sen kontekstin ulkopuolella, siinä mielessä olen musta.”

”Toisaalta tiedostan, että tummempi-ihoiset kärsivät ennakkoluuloista enemmän ja useammin kuin minä.”

Bolsonaron myötä ilmapiiri kiristynyt

Ennen Pardaa Linhares teki dokumenttielokuvan Tear (2014), joka käsitteli työläisten vainoa Brasilian sotilasdiktatuurin aikaan 1960-luvulla.

”Silloin ajattelin, että olemme menossa poliittisesti oikealle, mutta minulla ei ollut aavistustakaan, että tilanne tulisi olemaan niin paljon pahempi.”

Äärikonservatiivisen, uskonnollistaustaisen Jair Bolsonaron valinta presidentiksi vuosi sitten on muuttanut poliittista ilmapiiriä Brasiliassa, Linhares sanoo.

”Ihmiset pelkäävät sanoa mitä ajattelevat. Bolsonaron kannattajat sen sijaan eivät pelkää toimia niin kuin ajattelevat, ja se on vaarallista monille, kuten transihmisille ja muille vähemmistöille.”

Amnesty Internationalin toukokuussa julkaisemassa raportissa varoitetaan, että Bolsonaron ihmisoikeusvastainen retoriikka on muuttumassa käytännön toimiksi. Amnestya huolettaa muun muassa aselakien löyhentäminen, kansalaisjärjestöjen työn vaikeuttaminen, poliisin suuremmat oikeudet väkivallan käyttöön ja sotilasdiktatuurin uhrien vähättely.

Bolsonaro, joka on tunnettu rasistisista kommenteistaan, on sanonut, ettei Brasiliassa ole juurikaan rasismia. Hänen oman hallituksensa ja kabinettinsa 22 jäsenestä kaikki ovat valkoisia. Naisia on kaksi.

”Tämä ei ole erityisen hyvä hetki Brasilialle”, Linhares sanoo.

Toisaalta rasismia on myös nykyisessä asuinmaassa Saksassa, se on vain erilaista.

”Ihmiset haluavat esimerkiksi kosketella hiuksiani. Pienemmillä paikkakunnilla on myös ihan perinteisiä rasisteja. Ennen kuin matkustan jonnekin, joudun ajattelemaan, olenko tervetullut vai olisiko parempi jättää menemättä. Euroopassa tunnen selkeämmin, etten ole valkoinen.”