Helsinkiläinen opiskelija Anni lahjoittaa kuukausittain 20 euroa Solidaarisuus-järjestön kehitysyhteistyöhön. Päätös lähteä kuukausilahjoittajaksi syntyi pikkuhiljaa ja sinetöityi lopulta kohtaamisessa järjestön katuvarainhankkijan kanssa.

Annin on helppo perustella, miksi hän on mukana tukemassa kehitysyhteistyötä.

"Kun itse on näin onnekas, kokee, että on jossain määrin vastuussa myös muista ihmisistä, joilla asiat eivät ole niin hyvin. Samalla on hyvä olla kiitollinen siitä, mitä itsellä on. Se konkretisoituu, kun antaa jotakin pois", hän kuvailee.

Annin kaltaiset lahjoittajat rahoittavat suomalaisten järjestöjen kehitysyhteistyötä Kepan arvion mukaan jopa lähes 90 miljoonalla eurolla vuodessa. Summa on melkein yhtä suuri kuin rahamäärä, jonka järjestöt ovat tähän mennessä saaneet julkisena tukea ulkoministeriöltä. Tänä vuonna se on noin 114 miljoonaa euroa.

Järjestöillä on lähitulevaisuudessa kuitenkin suuret paineet kasvattaa yksityisten lahjoittajien määrää, sillä ensi vuonna ulkoministeriö leikkaa järjestöjen kehitysyhteistyörahoituksesta noin 49 miljoonaa euroa. Leikkaukset ovat osa uuden hallitusohjelman linjauksia, jotka tekevät ensi vuonna valtion kehitysyhteistyöbudjettiin yhteensä noin 300 miljoonan euron loven.

Esimerkiksi Annin tukemalle Solidaarisuudelle, jonka tuloista lähes neljä viidesosaa tulee ulkoministeriöltä, se tarkoittaa yli miljoonan euron menetystä.

Lahjoittajat avuksi, kun leikkaukset iskevät?

Muualla maailmalla yksityisten lahjoittajien tuella rahoitetaan kehitysyhteistyön lisäksi osa julkisista palveluistakin. Suomessa perussuomalaiset ehdotti viime syksynä, että suurin osa kehitysyhteistyöstä muutettaisiin vapaaehtoiseksi niin, että kansalaiset rahoittaisivat sitä suoraan omista pusseistaan.

Voisivatko suomalaiset järjestötkin kääntyä yksityisten lahjoittajien puoleen nyt, kun julkinen tuki on vähenemässä, ja paikata leikkaukset haalimalla lisää lahjoittajia?

Järjestöjen mukaan ei. Solidaarisuuden varainhankintapäällikön Samuli Tarvaisen mukaan järjestön tavoitteena on joka tapauksessa lisätä lahjoittajien määrää, mutta koko menetyksen paikkaamiseen se ei riitä.

"Meillä ei yksinkertaisesti ole aikaa paikata budjettia uusilla lahjoittajilla."

"Varainhankinta on pitkäjänteistä työtä. Voi mennä pitkään, ennen kuin kasvu on mahdollista. Meillä ei yksinkertaisesti ole aikaa paikata budjettia uusilla lahjoittajilla", hän toteaa.

Myöskään Plan Suomi Säätiön markkinoinnin ja yksityisvarainhankinnan johtaja Kirsi Mettälä laske yksityisten lahjoittajien määrän kasvattamisen varaan. Lasten oikeuksiin keskittyvä Plan kuuluu Suomessa 20:n eniten lahjoituksia saavien järjestön joukkoon, mutta pikavoittoihin ei silläkään ole mahdollisuuksia, sillä sen menetykset ovat muutaman miljoonan euron luokkaa.

"On todella harmillista, että leikkaukset tulevat näin äkkinäisesti. Vajetta ei pysty lyhyellä aikavälillä nopeasti korvaamaan yksityisvarainhankinnalla", Mettälä toteaa.

Plan harkitsee hänen mukaansa nyt yksityisvarainhankinnan kasvattamisen lisäksi esimerkiksi muiden institutionaalisten tukien hakua ulkoministeriön rahoituksen lisäksi, samoin yhteistyötä muiden Plan-maiden kanssa.

Lahjoitukset kasvaneet

Lahjoittajapotentiaalia Suomessa kyllä on, vaikka lahjoituskulttuuri onkin nuori verrattuna vaikkapa englanninkieliseen maailmaan.

Suomessa on perinteisesti luotettu hyvinvointivaltion voimaan, ja siksi lahjoituskulttuuria ei ole oikein päässyt kehittymään – järjestöt eivät osaa pyytää eivätkä ihmiset antaa, sanoo Salla Saarinen, jonka Radical Soul -yritys kouluttaa järjestöjä viestintä- ja varainhankinta-asioissa.

"Esimerkiksi Yhdysvalloissa ja Isossa-Britanniassa valtio ei tue niin merkittävästi järjestösektoria kuin Suomessa. Lahjoituskulttuuri kumpuaa tarpeesta – jos on tarve saada rahaa, keinot kyllä keksitään. Meillä keino on ollut se, että on vakuutettu kerran vuodessa virkamies siitä, että olemme hyviä", hän sanoo.

Saarinen uskoo, että leikkaukset julkiseen tukeen tulevat muuttamaan suomalaisten kehitysyhteistyöjärjestöjen toimintaa perustavanlaatuisesti. Hän ennustaa, että jatkossa järjestöt joutuvat panostamaan yhä enemmän varainhankintaan – eikä sekään riitä kaikkien leikkausten kattamiseksi.

"Jatkossa suomalaiset järjestöt eivät tee kehitysyhteistyöhankkeita itse, vaan ne keräävät rahat täältä rikkaasta Suomesta ja kanavoivat ne kansainvälisten organisaatioiden kautta kentälle", hän kuvailee.

Varainhankintaan on kuitenkin satsattu jo ennen leikkauksia – ja se näkyy myös tilastoista. Suomalaiset lahjoittavat yhä enemmän rahaa järjestöille.

Esimerkiksi Itä-Suomen yliopiston nuoremman tutkijan, sosiologi Emilia Saukon sosiaalipolitiikan aikakauslehti Janukseen kirjoittaman artikkelin mukaan vuosien 2002–2010 välillä suomalaisten järjestöjen rahankeräyslupien turvin keräämä rahasumma nousi vajaasta 83 miljoonasta eurosta lähes 106 miljoonaan euroon. Summassa ovat mukana muutkin kuin kehitysyhteistyöjärjestöt.

"On vakuutettu kerran vuodessa virkamies siitä, että olemme hyviä."

Lahjoitusten tasainen kasvu on huomattu myös Solidaarisuudessa ja Planissa, joskin talouskriisi on vienyt toiveet suurista kasvupyräyksistä.

"Ihmiset kyllä jatkavat lahjoittamista, vaikka taloudellinen tilanne on huono, sillä tekemämme työ koetaan tärkeäksi. Summat voivat kuitenkin olla vähän pienempiä", Tarvainen kertoo.

Lahjoittajat myös ovat suhteellisen sitoutuneita: Solidaarisuuden tapauksessa suurin osa lahjoituksista tulee säännöllisiltä kuukausilahjoittajilta, Planilla kummeilta, jotka niinikään lahjoittavat kuukausittain.

Lahjoitusten radikaalimpikin kasvattaminen on mahdollista, ainakin joissakin järjestöissä. Se on huomattu lähes kokonaan vapaaehtoisvoimin pyörivässä Zimbabwen Aids-orvot ry:ssä, jossa yksityisiltä lahjoittajilta kerätty summa nousi vuosina 2006–2014 runsaasta 50 000 eurosta noin 300 000:een.

Määrän kasvattamiseen saneli pakko, kun ulkoministeriö vähensi asteittain tukeaan yhdistykseltä, koska sen toiminta ei sopinut ministeriön hanketuen sääntöihin. Nyt yli 90 prosenttia yhdistyksen tuloista tulee yksityisiltä lahjoittajilta, kertoo toinen yhdistyksistä perustajista, Oili Wuolle.

Hänen mukaansa rahoituksen kasvattaminen onnistui monen pienen teon kautta. Vanhat tukijakummit levittivät sanaa, ja myös nettisivuihin ja sosiaaliseen mediaan satsattiin. Järjestö onnistui saamaan myönteistä medianäkyvyyttä, ja lisäksi nimekkäiden lahjoittajien saaminen Wuolteen entisestä työpaikasta Suomen Pankista on tuonut järjestölle painoarvoa.

Vaikka pienellä järjestöllä on etunaan alhaiset hallintokulut ja maine suoran toiminnan harjoittajana, Wuolteen mukaan pienen järjestön on yhä vaikeampi pärjätä kilpailussa lahjoittajista.

"Esille pääseminen siten, että täysin tuntematon valitsee meidät, edellyttää tehokasta markkinointia. Siinä, miten mediapeli pelataan ja miten pienet järjestöt pääsevät näkyville isojen tempausten joukossa, on suuret haasteet", hän toteaa.

Järjestöjen välinen kilpailu kiristyy

Kilpailun kiristymisestä kertoo myös tutkimus. Saukon artikkelin mukaan 2000-luvun ensimmäisen vuosikymmenen aikana rahankeräys on ammattimaistunut ja muuttunut mediavälitteisemmäksi ja järjestöjen välinen kilpailu lahjoituksista on lisääntynyt. Aiemmin järjestöt jopa tekivät herrasmiessopimuksia siitä, että isot keräykset järjestetään eri aikaan, mutta nykyisin on toisin.

Kilpailu näyttää osittain olevan jo ratkaistu, sillä tilastojen mukaan yhä pienempi osa järjestöistä kerää yhä suuremman osan lahjoituksista. Kehitys näkyy esimerkiksi rahankeräyslupien määrässä. Poliisihallitus myönsi niitä vuonna 2011 361 – yli kaksi kertaa vähemmän kuin vuonna 2002. Noin 20 suurinta järjestöä saakin yli 80 prosenttia lahjoituksista, artikkelista selviää. Kehitysyhteistyöjärjestöistä isoimpia kerääjiä ovat Kirkon Ulkomaanapu, Pelastakaa Lapset, Plan, Punainen Risti ja Suomen Unicef.

Tarvainen ja Mettälä eivät allekirjoita väitettä kilpailun kiristymisestä ainakaan suoralta kädeltä. Mettälän mukaan järjestöt pikemminkin tekevät yhteistyötä varainhankinnassa. Tarvainen myös huomauttaa, että lahjoituskulttuurin syntyminen Suomessa on antanut kaikille järjestöille mahdollisuuden kerätä enemmän rahaa, sillä lahjoituspottia ei voi ajatella standardikokoisena kakkuna, josta kaikki yrittävät saada mahdollisimman suuren viipaleen.

Haasteet ovat silti kasvaneet, hän myöntää.

"Yhä useampi järjestö tekee ammattimaista varainhankintaa, kuten mekin. Se on lisännyt markkinointikustannuksia", hän kertoo.

Myös Mettälän mukaan töitä lahjoitusten löytämiseksi on tehtävä enemmän, mutta ei kilpailun takia.

"Työmäärä on syntynyt enemmän siitä, että pitää löytää uusia keinoja ja tapoja. Esimerkiksi muutama vuosi sitten tv-gaalat olivat erittäin suosittuja ja toivat paljon uusia lahjoittajia. Nyt koko tv-kenttä on ollut myllerryksessä, eikä lahjoittajia saada sitä kautta enää samassa mittakaavassa. Pitää löytää ne toiset tavat", hän sanoo.

"Katastrofeille, jotka saavat ison mediahuomion ja pysyvät pitkään esillä, kertyy isompia summia rahaa."

Wuolteen tavoin myös Mettälä on sitä mieltä, että median rooli on tärkeä.

"Medialla, julkisuudella ja tunnettuudella ylipäätään on hirveän suuri merkitys: pitää olla ihmisten mielessä. Katastrofeille, jotka saavat ison mediahuomion ja pysyvät pitkään esillä, kertyy isompia summia rahaa", hän toteaa.

Lahjoittajatkin muuttuvat

Järjestöjen ammattimaistunut varainhankinta aiheuttaa päänvaivaa myös lahjoittajille. Solidaarisuudelle lahjoittavan Annin mukaan on vaikea päättää, mitä järjestöä tukisi. Hän on ratkaissut asian vaihtamalla silloin tällöin kohdettaan – ennen Solidaarisuutta hän tuki HelsinkiMissiota. Useamman järjestön tukemiseen ei opiskelijalla ole varaa.

Järjestöjen ja tutkijoiden mukaan myös lahjoittajat ovat viime vuosina muuttuneet. Saukon artikkelin mukaan he ovat yhä kiinnostuneempia esimerkiksi tavaran lahjoittamisesta tai konserttiin osallistumisesta – tavallaan he siis vaativat enemmän vastinetta rahoilleen.

Solidaarisuudessa on huomattu enemmänkin muutoksia sukupolvien välillä.

"Varsinkin perinteisessä tukijakunnassa on ihmisiä, jotka ovat olleet mukana 1980-luvulta. Tiedän ihmisiä, joilta ei ole jäänyt yksikään lahjoituskuukausi väliin viimeisten kolmen tai neljän vuosikymmenen aikana", Tarvainen kertoo.

Sen sijaan nuoriso on hänen mukaansa liikkuvampaa: siinä, missä vanhempi sukupolvi sitoutuu järjestöön, nuoriso on enemmän sitoutunut aiheeseen ja asiaan, jonka puolesta lahjoitusrahalla toimitaan.

Sen vahvistaa myös Anni.

"En tunne minkään järjestön toimintaa niin hyvin, että kokisin sen omakseni", hän toteaa.

Vaikka Suomen lahjoituskulttuuri onkin verraten nuori, moniin muihin maailman maihin verrattuna suomalaisia voi pitää anteliaina – riippuen tosin tarkastelutavasta. Esimerkiksi 135 maan auttamiskulttuuria tarkastelevan World Giving Index -tutkimuksen mukaan suomalaiset ovat 24:nneksi anteliaimpia, mikäli tarkastellaan kuukauden aikana hyväntekeväisyyteen lahjoittaneiden suomalaisten prosentuaalista osuutta, joka on 43.

Diakonia-ammattikorkeakoulun vuonna 2011 julkaisemassa tutkimuksessa puolestaan havaittiin, että 84 prosenttia suomalaisista on lahjoittanut viimeisen kahden vuoden aikana rahaa hyväntekeväisyyteen. Toisen, vuonna 2008 julkaistun Anne Birgitta Pessin tutkimuksen mukaan yleisin lahjoituskohde ovat kuitenkin sotaveteraanit, ei kehitysyhteistyö.

Ulkoministeriön viimeisimmän, vuotuisen kehitysyhteistyökyselyn mukaan 54 prosenttia suomalaisista on viimeisen vuoden aikana lahjoittanut rahaa nimenomaan kehitysmaiden auttamiseen.

Tyypillistä auttajaa ei tutkimusten oikeastaan ole – esimerkiksi Pessin tutkimuksen mukaan ikäryhmien välillä ei ole merkittäviä eroja. Myöskään Planissa, Solidaarisuudessa ja Zimbabwen Aids-orvoissa tyypillistä lahjoittajaa ei osata tarkasti kuvailla.

"Suurin ryhmä ovat hyvin koulutetut aikuiset ja eläkeläiset. Viime vuosina on tullut myös paljon mukaan nuoria perheitä, jotka haluavat antaa lapselleen käsityksen kehitysmaan lapsen todellisuudesta kummitoiminnan kautta", Wuolle kertoo.

Resepti: Vetoa tunteisiin

Voisivatko suomalaisjärjestöt sitten tehdä enemmän lahjoittajien haalimiseksi? Kouluttaja Salla Saarisen mukaan kyllä, vaikka samaan aikaan ne hänen mukaansa tekevätkin jo nyt ammattimaista ja hyvää varainhankintaa. Helmasyntinä on kuitenkin kapulakielen käyttäminen ja lahjoittajien hukuttaminen tylsään faktatietoon.

"On tutkittu asia, että ihmiset eivät lahjoita faktojen, vaan tunteen perusteella. Pitää unohtaa faktat ja saada aikaan tunne siitä, että ihminen haluaa tehdä jotain ja että ainoa ratkaisu on lahjoittaminen", hän selittää.

Tunteisiin vetoaminen jäi Saarisen mukaan tekemättä esimerkiksi kehitysyhteistyöleikkauksia vastustavassa järjestöjen Pelastetaan kehitysyhteistyö -vetoomuksessa, joka on saanut allekirjoituksia huomattavasti vähemmän ja hitaammin kuin vaikkapa Fennovoiman vastainen vetoomus.

"Vetoomuksessa puhutaan kehitysyhteistyöstä. Työstä! Sen sijaan olisi pitänyt näyttää yksi kehitysmaan ihminen, hänen kasvonsa ja kertoa, miten päätös tuhoaa juuri hänen elämänsä", hän sanoo.

Uusi kansanliike?

Järjestöt ovat huolissaan siitä, mitä kehitysyhteistyölle ja varainhankinnalle lopulta tapahtuu, kun leikkauksia ensi vuoden alussa aletaan toteuttaa. Esimerkiksi Kepa huomautti taannoin, että kun valtio vähentää tukeaan kehitysyhteistyölle, se antaa samalla esimerkin myös kansalaisille, joiden auttamishalu tuskin kasvaa.

Siitä on huolissaan myös Solidaarisuuden Samuli Tarvainen.

"Julkisen rahoituksen olemassaolo motivoi lahjoittajia. Lahjoittajan näkökulmasta ei ole mielekästä paikata valtion budjettia, vaan motiivina on tukea itselle tärkeää asiaa", hän huomauttaa.

Hänen mielestään on myös nurinkurista, että valtio sanoo pitävänsä huolta kehitysyhteistyön laadusta ja vaikuttavuudesta samalla, kun varoista leikataan 43 prosenttia.

"Se on aika kummallinen viesti lahjoittajille – ikään kuin rahoituksella ei olisi laadun ja vaikuttavuuden kannalta mitään merkitystä", Tarvainen ihmettelee.

"Ihmisillä on dna:han rakennettuna halu auttaa."

Toisaalta paljon riippuu myös siitä, miten järjestöt itse toimivat. Kirsi Mettälä muistuttaa, että nyt järjestöjen on tuotava asiansa esille niin, että viesti myös saavuttaa ne ihmiset, jotka haluavat tukea vaikkapa tyttöjen aseman kohentamista.

"Se, että asia on esillä, antaa myös mahdollisuuden puhua siitä. Sitä kautta tämä on meille tietyllä tavalla myös mahdollisuus", hän sanoo.

Samaa peräänkuuluttaa Oili Wuolle. Järjestöjen on nyt pystyttävä tuomaan esiin hyviä argumentteja kehitysyhteistyön puolesta – ja niitä kyllä löytyy, hän muistuttaa.

Salla Saarisen mielestä järjestöjen pitäisi jopa lähteä luomaan vastavoimaa leikkauspolitiikalle – siihen voisi löytää apuja vaikka paljon puhutusta puna-vihreästä kuplasta.

"Ihmisillä on kuitenkin dna:han rakennettuna halu auttaa. Muuten emme olisi evoluutiossa säilyneet", hän muistuttaa.