Artikkeli on alun perin julkaistu Talous & Yhteiskunta -lehden numerossa 4/2012.

Kiinan talous kasvoi vuosina 2009-2011 keskimäärin 9,6 prosenttia vuodessa, ja tämän vuoden kasvu näyttää asettuvan noin kahdeksaan prosenttiin. Euroopan ja Yhdysvaltain kärsiessä finanssi- ja velkakriisistä Kiina on yksin vastannut noin kolmanneksesta koko maailmantalouden kasvusta.

Kiinan nopea talouskasvu ei kuitenkaan merkitse sitä, että se olisi immuuni maailmantalouden heilahteluille ja ulkoisen kysynnän vaihteluille: vuoden 2008 lopussa ja vuoden 2009 alussa Kiinankin talouskasvu oli hyvin lähellä pysähtyä. Tähän kuitenkin reagoitiin hyvin nopeasti mm. investointien massiivisella lisäämisellä. Kiinan maakunnissa aloitettiin hyvin nopeasti erilaisia infrastruktuuri- ja muita investointihankkeita, jotka rahoitettiin pääosin valtion omistamista pankeista. Viranomaiset ohjeistivat pankkeja lisäämään lainanantoaan, ja vuoden 2009 aikana pankkisektorin luottokanta kasvoikin yli 30 prosenttia.

Massiivinen investointiohjelma lisäsi kotimaista kysyntää, mikä näkyi myös tuonnin nopeana kasvuna. Vuodesta 2007 vuoteen 2010 tuonnin arvo kasvoi 46 prosenttia 1 395 miljardiin Yhdysvaltain dollariin. Kiinan ulkomaankaupan ylijäämä pienenikin selvästi: Vuonna 2007 vaihtotaseen ylijäämä oli 11 prosenttia bruttokansantuotteesta mutta vuonna 2011 enää 2,8 prosenttia. Kiinan kysynnän nopeasta kasvusta ovat hyötyneet varsinkin maailman raaka-aineiden tuottajat Australiasta Brasiliaan, Venäjää unohtamatta.

Vuonna 2012 Kiinan talous kasvaa noin 8 prosentin vauhtia, ja BOFITin viime syyskuussa laatima ennuste arvioi myös vuoden 2013 kasvuksi 8 prosenttia. Yksityinen kulutus kasvaa nopeammin kuin koko talous, mutta investointiaste laskee vain hiljakseen. Maailmantalouden yleisistä epävarmuuksista huolimatta Kiina ja useat Aasian maat ovat onnistuneet pitämään talouskasvua yllä, osaksi investointien avulla.

Investointiaste alas?

Kiinan johto on jo monen vuoden ajan ilmoittanut, että tavoitteena on siirtää kasvun painopiste investoinneista yksityiseen kulutukseen. Jatkuva elintason nousu nähdään tärkeänä muun muassa poliittisen järjestelmän legitimiteetin kannalta, ja yksityisen kulutuksen kasvu on tietenkin osa elintason nousua. Lisäksi Kiinan omien markkinoiden kehittyminen vähentää osaltaan sen riippuvuutta viennistä, vaikka Kiina on tietenkin edelleen erittäin avoin talous.

Mittaviin investointihankkeisiin turvautuminen kasvun ylläpitämiseksi siis onnistui, mutta valitulla politiikalla oli tietenkin monia muitakin seurauksia. Ensinnäkin investointien osuus bruttokansantuotteesta nousi nopeasti, noin 45 prosenttiin. Monissa muissa Aasian maissa (ja esimerkiksi Suomessa!) on talouskasvua menneinä vuosikymmeninä tavoiteltu korkealla investointiasteella, mutta Kiinan kehitys on tässäkin vertailussa ainutlaatuinen. Japanissa ja Koreassa investointiaste käväisi noin neljässäkymmenessä prosentissa mutta aleni sen jälkeen varsin selvästi elintason nousun myötä.

Vaikka Kiina varmasti tarvitsee paljon uusia lentokenttiä, asuinalueita, rautateitä, metrolinjoja jne., näyttää siltä, että osa rahoista on käytetty projekteihin, joiden taloudellinen järkevyys on vähintäänkin kyseenalainen. Tähän liittyy elvytyspaketin toinen merkittävä seuraus eli Kiinan paikallishallinnon mittava velkaantuminen. Kiinalaisessa systeemissä paikallistason viranomaiset saavat tulonsa merkittävässä määrin maan myymisestä ja vuokraamisesta erilaisiin tarkoituksiin, mikä tekee niistä taloudellisesti varsin haavoittuvaisia.

Käytännössä monien infrastruktuurihankkeiden toteuttajina toimivat paikallisten viranomaisten perustamat yritykset, joille pankit lainasivat rahaa investointeja varten. Kiinan keskushallinnon velkaantuminen on varsin pientä, noin 20 prosenttia bruttokansantuotteesta. Koska julkisen sektorin paikallistason velkaantumisesta ei ole luotettavia tilastoja, ovat monet tahot esittäneet erilaisia arvioita velan suuruudesta. Kiinan valtiontalouden tarkastusvirasto (China National Audit Office) arvioi, että paikallisviranomaisten velka olisi ollut vuoden 2010 lopussa noin 1700 miljardia dollaria eli 27 prosenttia Kiinan bruttokansantuotteesta. Shih (2012) arvioi velan olevan kaksi kertaa näin suuri, mikä nostaisi koko julkisen sektorin velka-asteen yli 70 prosenttiin bruttokansantuotteesta. (Tässä luvussa on myös mukana eräitä muita julkisen sektorin eriä, jotka eivät näy keskushallinnon velkaluvuissa.)

Saattaa olla, että edes kiinalaisilla viranomaisilla ei ole kovin tarkkaa kuvaa paikallistason velkatilanteesta, mikä osaltaan tekee vuoden 2009 kaltaisen finanssipoliittisen elvytyksen epätodennäköiseksi. Monilla Kiinan alueilla on jo raportoitu vaikeuksista infrastruktuurilainojen takaisinmaksussa. Näyttää siis siltä, että pankkien hoitamattomien lainojen määrä on nousussa.

Lisää sosiaaliturvaa ja riskien jakamista, vähemmän säästämistä

Kiinan vuonna 2011 hyväksytty viisivuotissuunnitelma tavoittelee bkt:n keskimäärin seitsemän prosentin kasvua ja kasvun rakenteen selvää muutosta. Tavoitteena on nimenomaan nostaa yksityisen kulutuksen osuutta kokonaiskysynnästä merkittävästi sekä palveluiden osuutta kansantalouden tuotannossa. Tällä hetkellä Kiinan säästämisaste on yli 50 prosenttia bkt:sta; sekä kotitaloudet että yrityssektori ovat selvästi rahoitusylijäämäisiä. Ma ja Yi (2010) osoittavat, että säästämisaste on noussut vuodesta 2000 lähtien ja on selvästi korkeampi kuin voitaisiin odottaa talouden rakennetekijöiden perusteella. Näin ollen hyvin korkeakaan investointiaste ei ole vetänyt vaihtotasetta alijäämäiseksi.

Säästämisasteen korkeudelle on monia selityksiä. Eräs tärkeimmistä on tietenkin se, että kiinalaiset kotitaloudet joutuvat varautumaan itse hyvin moniin tulevaisuuden riskeihin. Kiinassa myös yritysten säästämisaste on korkea, joka johtuu osaltaan rahoitusmarkkinoiden epätäydellisestä toiminnasta.

Eräs Kiinan yhteiskunnan erityispiirre, joka saattaa selittää osaltaan kotitalouksien korkeaa säästämisastetta, on miesten ja naisten määrien epätasapaino: Yhden lapsen politiikan ja valikoivien aborttien takia Kiinassa on paljon enemmän nuoria miehiä kuin naisia. (Vuonna 2007 syntyi 124 poikaa 100 tyttöä kohden.) Wei ja Zhang (2009) esittelevät mielenkiintoisen mallin ja tilastoaineistoa, jonka mukaan alueilla, joilla on eniten nuoria miehiä suhteessa naisiin, näiden miesten vanhemmat joutuvat säästämään enemmän parantaakseen poikiensa asemaa avioliittomarkkinoilla. Tämä nostaa Kiinan kokonaissäästämisastetta.

Sosiaalipolitiikassa Kiina pyrkii uudistamaan sekä eläke- että terveydenhuoltojärjestelmiä siten, että kotitaloudet eivät enää joutuisi varautumaan pelkästään omalla säästämisellä kaikkiin mahdollisiin riskeihin. Tällä hetkellä vanhuuseläkkeitä saavat lähinnä eläkkeelle jääneet virkamiehet, ja suurin osa ihmisistä joutuu luottamaan lastensa apuun, omiin säästöihinsä tai jatkamaan töissä virallisen vanhuusiän yli. Varsinkin maaseudulla ja siirtotyöläisten kohdalla terveydenhoitojärjestelmä on epäonnistunut pahasti riskien jakamisessa, ja vakava sairaus saattaa johtaa koko perheen ja suvun velkaantumiseen sairaalamaksujen maksamiseksi. Kuten Kiinassa yleensä, näissäkin uudistuksissa on aloitettu alueellisilla kokeiluilla eri puolilla maata.

On tietenkin selvää, että laajat ja perustavaa laatua olevaa uudistukset vaikuttavat säästämiseen ja muihin päätöksiin vasta vuosien ja vuosikymmenten päästä. Kiinan hallitus on yrittänyt tasapainottaa taloutta myös muilla toimenpiteillä. Näistä tähän mennessä tärkein on ehkä ollut valuuttakurssin vahvistuminen (revalvoituminen) ankkurivaluutta dollariin nähden. Tällä hetkellä Kiinan juan vahvistuu liukuvasti dollaria vastaan hieman aiempaa leveämmän vaihteluvälin sisällä. Virallisesti Kiina käyttää valuuttakoria, mutta käytännössä valuuttakori on koostunut suurimmaksi osaksi dollarista.

Kiinan valuutta juan on vahvistunut reaalisesti ja kauppapainotettuna noin 25 prosenttia vuoden 2005 kesästä lähtien. Reaalinen vahvistuminen on tapahtunut osaksi korkeamman inflaation, mutta pääosin nimelliskurssin vahvistumisen kautta.

Vahvempi valuutta nostaa kiinalaisten kotitalouksien ostovoimaa ulkomaailmaan nähden, mikä näkyy muun muassa saksalaisten autojen ja suomalaisten turkisten tuonnissa Kiinaan. Osaltaan valuuttakurssin vahvistumisen vaikutusta kiinalaisten ostovoimaan on vähentänyt raaka-aineiden maailmanlaajuinen hinnannousu, joka on nostanut kuluttajahintoja Kiinassa.

Rahoitusmarkkinoiden vapauttaminen

Kiina pyrkii edistämään rakennemuutosta kulutusvetoisempaan kasvuun myös liberalisoimalla rahoitusmarkkinoitaan. Ideana on, että rahoituksen välittymisen parempi toiminta ja luottojen parempi saatavuus kotitalouksille sekä pienille ja keskisuurille yrityksille vähentäisivät ennakkosäästämisen tarvetta. Sinänsä Kiinan pankkisektori on erittäin iso verrattuna sen tulotasoon, mutta suuri osa lainoista myönnetään edelleen enemmän muilla kuin kaupallisilla perusteilla.

Kiina säätelee edelleen varsin tarkasti pankkien otto- ja antolainauksen korkoja, ja tämän lisäksi poliitikot (sekä keskus- että paikallistasolla) vaikuttavat varsinkin suurten valtionpankkien toimintaan myös monin muin tavoin. Sääntelyn takia Kiinaan on syntynyt suuri epävirallisen rahoituksen markkina, jonka laajuudesta on useita arvioita. Zhang (2012) esittää, että jopa kolmannes yritysten ja kotitalouksien rahoituksesta tulee pankkien ja "virallisen" rahoitussektorin ulkopuolelta.

Rahoitusmarkkinoiden vapauttamiseen liittyy jo aloitettu pääomaliikkeiden vapauttaminen, ja julkilausuttuna tavoitteena on vapauttaa pääomaliikkeet "lähes kokonaan" vuoteen 2015 mennessä. Tällä hetkellä suorat sijoitukset ovat varsin vapaita, tosin Kiina rajoittaa sijoituksia joillekin strategisiksi katsomilleen alueille. Myös kiinalaiset yksityishenkilöt voivat viedä valuuttaa maasta varsin vapaasti.

Mikäli rahoitusmarkkinoiden ja pääomaliikkeiden vapauttamisessa edetään nyt suunnitellun mukaisesti, jo muutaman vuoden kuluttua kiinalaisilla yrityksillä ja kotitalouksilla olisi paljon paremmat mahdollisuudet saada rahoitusta. Tämän toivotaan vähentävän osaltaan etukäteissäästämisen tarvetta. Suunnitelmat rahoitusmarkkinoiden liberalisoinnista eivät ole tietenkään riskittömiä. Monen maan – mukaan lukien Suomi ja Ruotsi – kohdalla rahoitusmarkkinoiden vapauttaminen johti ensin luottojen voimakkaaseen kasvuun, mikä puolestaan johti ennen pitkää finanssikriisiin. Vaikka tämä kehityskulku ei tietenkään ole väistämätön, Kiinan viranomaiset ovat jo monesti todenneet tiedostavansa vaaran.

Status quon ylläpito ei myöskään näytä kovin houkuttelevalta: Talouden yleisen vapauttamisen myötä monille taloudellisille toimijoille on kertynyt paljon ylijäämävaroja, joita sijoitetaan ylimääräisen tuoton odotuksessa epävirallisen rahoitussektorin kautta. Tämä tekee mm. rahapolitiikan mitoittamisesta hankalampaa ja johtaa myös usein poliittisesti vaikeisiin tilanteisiin, kun erilaiset rahoituslaitokset joutuvat vaikeuksiin ja yleisö odottaa viranomaisten tekevän asialle jotain.

Kuinka Kiinan käy?

Optimistisessa skenaariossa Kiina on kymmenen vuoden kuluttua selvästi nykyistä vauraampi valtio, jossa esimerkiksi eläkejärjestelmä ja terveydenhuolto ovat lähes kaikkien kansalaisen ulottuvilla. Palveluiden osuus tuotannosta on noussut selvästi, mikä on myös antanut mahdollisuuden vähentää esimerkiksi energian käyttöä.

Toisaalta finanssimarkkinoiden vapauttaminen saattaa epäonnistua ja johtaa esimerkiksi maan pankkijärjestelmän suuriin vaikeuksiin. Kuten on esimerkiksi euroalueen joissakin maissa nähty, pankkisektorin ongelmat muuttuvat herkästi valtiontalouden huoliksi. Kiina on tässä tietenkin hieman paremmassa asemassa kuin monet muut maat. Sen valuuttavarantoa on ennenkin käytetty pankkisektorin uudelleen pääomittamiseen. Kiinan valuuttavaranto, noin 3 300 miljardia dollaria, on maailman suurin ja vastaa noin 45 prosenttia vuoden 2011 bkt:sta sekä 190 prosenttia tuonnin arvosta. Millä tahansa mittarilla Kiinan valuuttavaranto on suuri.

Rahoitussektorin ongelmat voivat kuitenkin hidastaa talouskasvua ja osaltaan vähentää mahdollisuuksia panostaa mm. sosiaalisektoriin. Näihin valintoihin, uhkiin ja mahdollisuuksiin Kiinan juuri nimitetty politbyroon pysyväiskomitea joutuu lähivuosina paneutumaan.

Kirjoittaja on Suomen Pankin Siirtymätalouksien tutkimuslaitoksen (BOFIT) tutkimuspäällikkö.