”Kuka heistä on pakolainen?” teksti raitiovaunun mainosnäytöllä kysyy. Ympärillä on kuvia valkoisista ja ruskeista kasvoista.

Raitiovaunu on matkalla kohti Aleksanterin teatteria, jonka uutta Zambezi-esitystä teksti mainostaa. Aiheena on pakolaisuus, mutta ei sellaisessa muodossa kuin me olemme tottuneet sitä ajattelemaan.

Ritva Siikalan ohjaama ja yhdessä Bengt Ahlforsin kanssa kirjoittama näytelmä kertoo suomalaisperheestä, joka joutuu pakenemaan kaoottiseen tilaan ajautuneesta Euroopasta fiktiiviseen afrikkalaismaahan Zambeziin, ja heidän siellä kohtaamistaan ihmisistä.

Aleksanterin teatterilla on juuri käynnissä esityksen harjoitukset. Ujuni Ahmedin näyttelemä zambezilainen Mariama tyynnyttelee Sonja Silvanderin esittämää suomalaispakolaista Mirkaa.

Mirka on kiihtynyt, sillä hän ei ole eläissään käyttänyt hameita, ja nyt sellainen pitäisi pukea päälle. Se on vain vaatekappale, Mariama rauhoittelee, ja järkevä asu jo paikallisen ilmastonkin takia.

Vaikeaa on myös Mirkan äidillä, Mira Kivilän esittämällä Pirkolla, jolle on tarjolla vain siivoojan töitä. Helsinkiläisestä pankinjohtajasta on yhtäkkiä tullut ei-kukaan. Pelkkä pakolainen.

Suomalaiset mamadout

Eija Ahvon tähdittämässä esityksessä zambezilaisia näyttelevät Ujuni Ahmedin lisäksi Wali Hashi, Fatima Usman ja Betadi Mandunga.

Wali Hashi esittää Mamadouta, rasistia, joka suhtautuu pakkomielteisesti omaan maahansa ja haluaisi ajaa kaikki maahanmuuttajat pois, kuten Hashi roolihahmoaan kuvailee.

”Siihen oli helppo eläytyä, sillä olen tällaisia mamadouita nähnyt täällä Suomessa”, Hashi sanoo.

Betadi Mandungan roolihahmo Ismail puolestaan on hyväntahtoinen ja sivistynyt ”suvakki”, joka työskentelee paikallisessa maahanmuuttovirastossa.

”Aihe on tosi ajankohtainen. Se käsittelee maahanmuuttoa ja vihaa, jota ihmisillä on toisia ihmisiä kohtaan, sitä millaiseksi ilmapiiri on muuttunut, mutta käänteisestä näkökulmasta. Siinä on myös paljon huumoria. Pitää pystyä myös nauramaan asioille”, Mandunga sanoo.

Wali Hashi ja Fatima Usman olivat mukana jo Zambezin edellisessä versiossa, jota esitettiin kymmenisen vuotta sitten Kassandrateatterin tuotantona.

”Olimme todellakin etuajassa silloin, mutta nyt tämä on älyttömän ajankohtaista”, sanoo Hashi.

Ihminen on ihminen

Samaa sanoo ohjaaja Ritva Siikala. Vaikka näytelmän nimi ja idea on sama, sisältö on kirjoitettu uusiksi.

”Poliittinen ja yhteiskunnallinen tilanne Suomessa on kymmenessä vuodessa muuttunut. Politiikkaan on tullut mukaan ääripäitä, joita siellä ei ennen ollut”, Siikala sanoo.

Hänen mukaansa Zambezin kaltaista esitystä tarvitaan juuri nyt, kun sosiaalisessa mediassa viha jyllää, ihmiset eristäytyvät klikkeihin, jotka eivät kommunikoi keskenään, ja muualta tulleiden ihmisarvoa halvennetaan.

”Zambezi kysyy, entä jos sinä olisit maahanmuuttaja kulttuurissa, joka on aivan toinen, paikassa jossa kaikki muut ovat eri näköisiä, miltä se tuntuisi?”

Siikalan mukaan näytelmän perusteesi kaikessa yksinkertaisuudessaan on, että ihminen on ihminen riippumatta siitä, missä hän on sattunut syntymään, minkälaisia vaatteita hän käyttää, puhumattakaan siitä, minkä värinen iho hänellä sattuu olemaan.

”Se kuulostaa banaalilta, mutta jostain syystä sitä pitää edelleen vaan hokea.”

Tekopyhä yhteiskunta

Siikalalle ja näytelmän toiselle kirjoittajalle, Siikalan puolisolle Bengt Ahlforsille, aihe on paitsi ajankohtainen, myös henkilökohtainen.

”Meillä on seitsemän lastenlasta, jotka kaikki ovat täysin suomalaisia, syntyneet Naistenklinikalla, mutta geneettisesti puoliksi afrikkalaisia. Joitain variaatioita näistä kysymyksistä on läsnä joka viikko, ellei joka päivä. Se on hyvä meille, mutta myös ikäviä kokemuksia tulee.”

Yksi niistä sattui juuri haastattelua edeltävällä viikolla. Siikalan lapsenlapsi, ”komea, kaunis 18-vuotias nuori”, oli ylittämässä katua Helsingissä, kun kohdalle sattunut auto hidasti, avasi sivuikkunan ja käski tätä rasistisen solvauksen saattelemana painumaan muualle.

”Jos kuvittelet, että Suomi on jotenkin kulttuurisesti hyväksyvä, erehdyt”, Siikala sanoo.

Siikalalla on aiheesta kokemusta pitkältä ajalta. Toinen Siikalan ja Alforsin lapsista on adoptoitu pienenä Etiopiasta.

”Yhteiskunnan tekopyhyys tuli hyvin selville silloin. Kun olin kaupungilla kahdestaan lapsen kanssa, sain kuulla olevani neekerihuora, mutta jos olimme liikkeellä koko perhe, toivotettiin Jumalan siunausta, olette pelastaneet lapsen.”

Mogadishu, Afrikan rauhallisin kaupunki

Zambezissa näyttelevän Fatima Usmanin mielestä esityksen tärkein sanoma on, ettei tulevaisuutta voi ennustaa.

”Suomeen on tullut pakolaisina lääkäreitä, insinöörejä, bisnesmiehiä, joilla ei ole työtä täällä. Eivät he tienneet tulevansa joskus tämänkaltaiseen maahan pakolaisina. Näytelmän henkilöillä on edelleen päässään asema, joka heillä oli Suomessa, mutta nyt he ovat tarvitsevia, eivätkä he ole tottuneet siihen”, Usman sanoo.

”Jos joku olisi 80-luvulla väittänyt minulle, että Somaliaan tulee jonain päivänä sisällissota, olisin nauranut ja sanonut älä puhu paskaa. Mogadishu voitti 70- ja 80-luvuilla kaksi kertaa Afrikan rauhallisin kaupunki -tittelin. Ja mitä sen jälkeen on tapahtunut? Sisällissota on jatkunut kolmekymmentä vuotta”, Wali Hashi sanoo.

Niin voi käydä missä tahansa. Sisällissota on koettu Suomessakin, ja 1940-luvulla koko Eurooppa soti keskenään, Hashi muistuttaa.

”Pakolaisuus on maailmanlaajuinen ilmiö, se vaikuttaa tavalla tai toisella meihin kaikkiin”, Betadi Mandunga sanoo.

Wali Hashista erityisen koskettavaa esityksessä on se, miten hahmot pitävät kiinni suomalaisuudestaan kaukana afrikkalaisella pakolaisleirillä. Suruja hukutetaan viskiin, lauletaan Satumaata ja joululauluja.

Loppukohtausta harjoitellessa sekä Hashi että Mandunga itkivät, Hashi sanoo. Siinä kuvataan, miten henkilöt ovat jättäneet kotinsa ja tehneet pitkän matkan kauas Zambeziin.

”Vaikka pakolaiset ovat suomalaisia, meistähän se kertoi. Loppujen lopuksi Zambezi kertoo ihmisyydestä, kokemuksesta joka meillä kaikilla on.”

Zambezi Aleksanterin teatterissa ke 19.2. klo 19 (ensi-ilta), 20.2., 21.2., 22.2., 23.2., 25.2. ja 1.3., Caisassa 5.–7.3., Kanneltalossa 13.3. ja Turun Kaupunginteatterissa 25.3. ja 26.3.

Korjattu 20.2.: Jutun lopussa Betadi Mandungan nimi oikeaan muotoon.