Erika Castellanos oli 8-vuotias, kun hän kertoi vanhemmilleen olevansa tyttö, ei poika.

”En käyttänyt sanaa trans. Tiesin vain, että en halua pukeutua tai käyttäytyä siten kuin minulta vaadittiin”, hän kertoo.

Transsukupuolisia syrjitään kaikkialla maailmassa, mutta 1980-luvun Belizessä elämä oli erityisen vaikeaa. Keski-Amerikassa sijaitsevassa uskonnollisessa ja konservatiivisessa pikkuvaltiossa esimerkiksi homoudesta saattoi saada kymmenen vuoden vankeusrangaistuksen, eivätkä transsukupuolisetkaan olleet turvassa.

Myös Castellanosin vanhemmat kauhistuivat ja hakivat apua niin papilta kuin lääkäriltäkin. Hoitomuotoina olivat helvetillä pelottelu, pornon katselu ja testosteroniruiskeet, jotka muuttivat Castellanosin vartaloa päinvastaiseen suuntaan kuin hän olisi halunnut.

”Masennuin syvästi. En voinut kääntyä kenenkään puoleen. Transjärjestöjä tai vastaavia ei ollut. Pelkäsin pettäväni vanhempani, pelkäsin joutuvani helvettiin ja pelkäsin päätyväni vankilaan”, hän kuvailee.

Castellanosin elämäntarina on karua kuultavaa, mutta hän on tottunut kertomaan siitä. Hän työskentelee nykyisin ohjelmajohtajana kansainvälisessä trans- ja intersukupuolisten ihmisoikeusjärjestössä Gatessa ja on kansalaisyhteiskuntadelegaation jäsen Global Fundissa, joka on hivin, malarian ja tuberkuloosin vastaista taistelua rahoittava järjestö.

Itsekin hiv-positiivinen Castellanos taistelee sen puolesta, että tartunnan saaneet saisivat kunnollista hoitoa ja ennen kaikkea sananvaltaa siihen, miten heitä hoidetaan. Viime viikolla hän vieraili Suomessa tapaamassa muun muassa poliitikkoja ja Väestöliiton edustajia.

Tie neuvottelupöytiin on ollut pitkä. Castellanos muutti syrjintää pakoon Meksikoon vain 16-vuotiaana ja ajautui seksityöhön ja huumeidenkäyttäjäksi.

”Olin kotoisin pikkukaupungista, eikä minulla ollut selviytymistaitoja. Seksityö tuntui taianomaiselta ratkaisulta, sillä sen ansiosta minulla oli varaa ruokaan ja asuntoon ja sain elää ja pukeutua, kuten halusin. Olin kuitenkin väärässä”, hän toteaa.

Vuosien alistavan työn jälkeen Castellanos löysi kumppanin ja onnen. Tämä kuitenkin oli hiv-positiivinen ja tartutti myös Castellanosin.

Hiv on syrjittyjen tauti

Transsukupuoliset, seksityöntekijät, suonensisäisten huumeiden käyttäjät sekä miehet, jotka harrastavat seksiä miesten kanssa, kuuluvat nykyisinkin hivin riskiryhmiin huolimatta siitä, että tautitilastot ovat muuten viime vuosina kohentuneet.

Esimerkiksi Latinalaisen Amerikan ja Karibian alueella transsukupuolisilla naisilla on hiv-tartunta 49 kertaa useammin kuin muilla väestöryhmillä. Meksikossa noin 17 prosentilla kaikista transsukupuolisista on hiv.

Ongelmaa selittää syrjintä ja suoranainen kriminalisointi, joka on Castellanosin mukaan avaintekijä. Pelko tuomiosta saa ihmiset välttelemään testeihin menemistä ja hoitoon hakeutumista.

Castellanos itse ei piilotellut tartuntaansa. Kun hänen kumppaninsa menehtyi ja lääkkeiden saanti Meksikossa alkoi käydä lähes mahdottomaksi, hän palasi takaisin kotimaahansa Belizeen. Vuonna 2007 hivin hoito oli maassa yhä lapsenkengissä.

”Kun kerroin sairaanhoitajalle, että olen hiv-positiivinen, tämä pakeni paikalta ja tuli takaisin suojavaatteissa ja naamarissa aivan kuin minulla olisi ollut ebola. Lääkärikään ei suostunut tutkimaan minua kunnolla”, hän muistelee.

Huonoja päätöksiä estämässä

Castellanosin kunto huononi ja hän laihtui 30-kiloiseksi. Käänne parempaan tapahtui vasta, kun hän pääsi Panamaan käymään testeissä, joissa selvisi, että hän oli vastustuskykyinen Belizessä saatavilla oleville lääkkeille.

Belizen terveysministeriön ainoa ratkaisu oli kehottaa Castellanosia hakemaan turvapaikkaa muualta lääkkeiden saamiseksi, mutta hän päätti taistella muiden hiv-positiivisten puolesta.

”Tiesin, ettei muilla olisi mahdollisuuksia matkustaa muualle. Tunsin olevani etuoikeutettu”, hän kertoo.

Castellanos perusti kohtalotoveriensa kanssa Belizeen hiv-positiivisten verkoston ja ryhtyi kampanjoimaan parempien palveluiden puolesta. Hän ryhtyi toimimaan myös Global Fundissa, joka rahoittaa Belizessä erilaisia hiv-ohjelmia.

Castellanos kehuu Global Fundia erityisesti siitä, että rahan antamisen lisäksi se kouluttaa kansalaisaktivisteja ja antaa kansalaisyhteiskunnan edustajille suoran äänivallan rahoituspäätöksiin. Niinpä kun terveysministeriö halusi ostaa Global Fundin rahoilla autoja, aktivistit onnistuivat vaikuttamaan siihen, että rahaa kanavoitiin myös hivin hoidossa tarvittaviin laitteisiin.

”Emme salli huonoja päätöksiä. Pidämme hallitusta silmällä ja vaadimme sen vastuuseen”, hän kertoo.

Vahvistunut kansalaisyhteiskunta on myös vienyt Belizen homolain oikeuteen, ja se kumottiin vuonna 2016.

Nykyisin esimerkiksi hiv-lääkitystä saa Belizessä aiempaa useampi. Castellanos kuitenkin varoittaa, että erityisryhmiä ja heidän tarpeitaan ei edelleenkään huomioida riittävän hyvin hiv-ohjelmissa. Esimerkiksi seksityöntekijä ei tule klinikalle aamuseitsemältä ja transsukupuoliset tarvitsevat lääkkeiden lisäksi myös hormonihoitoja, hän muistuttaa. Avainasia onkin, että hivin hoito- ja ehkäisyohjelmat suunnitellaan yhdessä erityisryhmien kanssa.

”Terveysministeriön väki ajattelee sen mukaan, mikä heidän mielestään on minulle parasta. Mutta vain minä voin sanoa, mikä on parasta minulle. Jos minä en ole neuvottelupöydässä, on vain hyviä aikomuksia, ja ne voivat usein olla hyvin huonoja”, hän painottaa.