Kevättalvella 1786 Suomessa levisi Karibia-kuume.

Huhun mukaan Ruotsi oli saanut Amerikasta haltuunsa trooppisen saaren, jossa maanviljely olisi tuottavaa ja kultaakin saattaisi olla tarjolla. Kuningas tarjoaisi jopa ilmaisen matkan kaikille halukkaille.

Haave kultamaasta upposi tuhansiin suomalaisiin, sillä takana oli paha katovuosi. Ihmiset alkoivat myydä omaisuuttaan ja hankkiutua kohti rannikkokaupunkeja, mukana torppareita, entisiä sotilaita ja palvelusväkeä. Matkaan lähteneitä uhattiin erilaisilla rangaistuksilla, tuloksetta.

Lopulta selvisi, että kyseessä oli ollut väärinkäsitys: Ruotsi oli kyllä hankkinut Saint-Barthélemyn saaren Karibialta, mutta muuttokutsu oli esitetty Amerikan Yhdysvaltoihin.

Vaikka kallioinen saari osoittautui maanviljelykseen kelvottomaksi, siitä kasvoi merkittävä orjakaupan keskus, joka suolsi seuraavan vuosisadan ajan emämaahan rikkauksia ja välitti moniin maihin haluttuja kauppatavaroita, kuten tupakkaa, kahvia, sokeria ja puuvillaa.

Ruotsin ja Suomen yhteyksistä orjakaupan historiaan kerrotaan Jouko Aaltosen ja Seppo Sivosen viime syksynä julkaistussa kirjassa Orjia ja isäntiä: ruotsalais-suomalainen siirtomaaherruus Karibialla.

”Meidän täytyy tunnustaa ja ymmärtää oma historiallinen yhteytemme orjakaupan historiaan. Me olimme osa globaalia taloutta, maailmaa ja kulttuuria, joka hyväksyi orjuuden ja joka perustui orjien ilmaiseen työvoimaan”, muistuttaa Aaltonen.   

Elokuvaohjaaja ja elokuvatutkimuksen dosentti Jouko Aaltonen Aalto-yliopistosta sekä yleisen historian dosentti Seppo Sivonen Itä-Suomen yliopistosta olivat tekemässä aiheesta ensin dokumenttielokuvaa, mutta kun rahoitus jäi saamatta, he päättivät muokata kymmenen vuoden aikana tehdystä tutkimustyöstä kirjan.

Orjien käyttö itsestäänselvyys

Koko 1700-luvun Ruotsin hallitsijat olivat pyrkineet pääsemään osallisiksi orjakaupan valtavista tuotoista ja seuranneet mustasukkaisina Tanskan menestystä siirtomaaisäntänä. Kustaa III:n pitkän ponnistelun täyttymys – oma siirtomaa – toteutui vuonna 1784, kun Saint-Barthélemyn saari siirtyi Ranskalta Ruotsille. Edellinen omistaja sai vastineeksi kauppaoikeudet Göteborgiin.

Saaresta muodostui pian Karibian orjakaupan tärkeä nivelkohta, ja siellä bisnestä vauhdittamassa ja johtamassa oli mukana myös useita suomalaisia ja suomalaistaustaisia henkilöitä, kuten saaren ensimmäinen kuvernööri, majuri Salomon Mauritz von Rajalin (1757−1825), joka rakennutti saarelle orjatyövoimalla Gustavian kaupungin ja julisti sen vapaasatamaksi. Pernajalla syntynyt ja Ruotsin Pariisin-suurlähettiläänä toiminut kreivi Gustaf Philip Creutz (1731−1785) taas junaili saaren Ruotsille.

Orjien käyttö työvoimana oli ruotsalaisille ja suomalaisille itsestäänselvyys. ”Orjien kohtelu oli Saint-Barthélemyllä yhtä julmaa kuin naapurisaarillakin, ja Ruotsi käytti häikäilemättä hyväkseen asemaansa pienenä valtiona, joka ei osallistunut siirtomaasuurvaltojen välisiin kiistoihin ja saattoi siten tehdä kauppaa kaikkien kanssa,” kertoo Sivonen.   

Turun sokeritehtaan raaka-aineet tulivat Karibialta, ja Finlaysonin puuvilla Yhdysvaltain orjaplantaaseilta. Myös porvariston rakastama kahvi tuotettiin orjatyövoimalla, ja ruotsalaiset sekä suomalaiset rautaruukit tuottivat rautaa, joka päätyi orjien kahleisiin.

”Aikakauden henki kiteytyy mielestäni hyvin Robert Montgomeryssa (1737−1798). Tämä poliittinen kähmijä, aatelinen, seikkailija ja naistenmies, Anjalan liittoon osallistunut Hämeen rakuunarykmentin komentaja karkotettiin piskuiselle Saint-Barthélemyn saarelle 1792 kärsimään tuomiotaan. Siellä hän seurusteli yläluokan kanssa, joi madeiraa ja söi kanankoipia, nautti valkoisuuden eduista. Hänelle ihmisten eriarvoisuus oli luonnollinen asia”, kuvailee Aaltonen.

Saarelle päätyi Ruotsista ja Suomesta monia muitakin, pääosin nuoria miehiä, kauppiaita, entisiä sotilaita, merimiehiä ja seikkailijoita, jotka pitivät siirtomaataloutta pystyssä. Lähes kaikilla oli myös afrikkalaisia ja kreolinaisia jalkavaimoina.

Vastahakoinen luopuminen orjatyövoimasta

Orjakaupasta luopuminen oli vaikea ja pitkä prosessi Ruotsille. Täällä ei noussut humanitaarista orjuudenvastaista liikettä, kuten monissa muissa maissa, vaikka joitain vastustajia olikin.

”Valtiopäivien keskusteluista käy ilmi, että orjuudesta luopuminen oli kova pala monille. Etenkin talonpojat vastustivat sitä. Kun muut maat luopuivat orjakaupasta, alettiin kuitenkin ajatella, että sen jatkaminen pilaa Ruotsin maineen”, kertoo Sivonen.

Ranskassa, Alankomaissa ja Englannissa orjuuden vastainen liike nosti päätään, ja sen seurauksena monet maat lopettivat orjakaupan. Tätä keskustelua seurattiin myös ruotsalaisissa ja suomalaisissa lehdissä, mutta suuria intohimoja se ei herättänyt.

”Asia ehkä koettiin kovin etäiseksi täältä käsin. Ilmassa oli myös kaksinaismoralismin makua – julkisissa puheissa vastustettiin orjuutta, mutta orjakauppaa jatkettiin silti vielä monta vuosikymmentä”, Aaltonen kuvailee.

Ruotsi luopui orjuudesta yhtenä viimeisistä valtioista vuonna 1847.

Siirtomaamenneisyyden nostalgisointia

Tanskassa keskustelu maan kolonialistisesta menneisyydestä on ollut vireää, ja Ruotsissakin on herännyt viime vuosina kriittisiä äänenpainoja.  

”Suhtautuminen Ruotsissa on kuitenkin ollut aika erilaista verrattuna muihin siirtomaavaltoihin. On ajateltu, että Ruotsilla nyt oli vain tämä yksi piskuinen saari, ja Saint-Barthélemyyn on suhtauduttu pikemminkin nostalgisesti. Siellä on tehty ruokaohjelmia, muttei juuri kriittisesti kolonialistista menneisyyttä arvioivaa ohjelmaa tai elokuvaa”, Aaltonen sanoo.

Nykyään saari on julkkisten suosima lomanviettopaikka, jossa orjamenneisyys ei näy katukuvassa toisin kuin monilla muilla Karibian saarilla.

Suomalaisten osuus orjakaupassa on ollut näkymätön, koska olemme olleet osa Ruotsia.

”Suomessa on ollut tapana laittaa ikävät asiat ruotsalaisten piikkiin. Emme ehkä olleet kaikista suurimpia syyllisiä, mutta emme myöskään sivullisia”, summaa Aaltonen.

Kirjoittaja on vapaa toimittaja ja väitöskirjatutkija Turun yliopistossa.

OIKAISU 23.4. Poistettu tekstistä termin Ruotsi-Suomi käyttö.