Artikkeli on julkaistu alun perin Kepan blogissa sekä Aamulehdessä.

Ensin se vain hieman hätkäytti – astuin bussista ja näin kadunvarsimainoksen, jossa leipomo julisti, ettei se halua enää yhdenkään leipänsä päätyvän roskiin.

Sitten se jatkui – toimistolla avasin tietokoneen ja törmäsin heti somepäivitykseen, jossa lapsijärjestö kertoi tukevansa yrityksen tyttöjen silpomisenvastaista kampanjaa. Ei siis niin, että rohkea edelläkävijäyritys olisi tukenut järjestön työtä. Ei, siitä oltiin astuttu jo yksi askel eteenpäin.

Piste iin päälle tuli, kun hieman myöhemmin kaupungilla näin taas valomainoksen, jossa tällä kertaa suomalainen kosmetiikkafirma nosti keulakuvakseen Aku Louhimiehen huonot työtavat esiin tuoneen näyttelijän sloganilla Uskalla.

Nyt ei ole kyse enää hiljaisista signaaleista, vaan yhä äänekkäämmästä kuorosta yrityksiä, jotka ottavat kantaa. Finlaysonin toimitusjohtaja Jukka Kurttila näki viime syksyisen kehityspoliittisen päivän keskustelussa kantaaottavuuden myös yrityksen sisäisenä asiana: työntekijät eivät hae työnantajaltaan ainoastaan palkkaa, vaan merkitystä, arvoja jotka jakaa ja joiden takana seistä.

Muun muassa kokoomuksen uuden periaateohjelman luonnoksessa puhutaan pehmeistä arvoista: ”Ennen kaikkea uskomme ihmisen hyvyyteen, myötätuntoon ja empatiaan. Niiden pohjalta rakentuu hyvä elämä, hyvä Suomi ja hyvä maailma.” Tällaisissa lauseissa nykypolitiikassa piilee kuitenkin koira haudattuna.

Kun vastuu empatiasta vieritetään yksilön tai yhteisön vapaaehtoisuuden varaan, ollaan vaarassa luisua hyväntekeväisyysyhteiskuntaan, jossa heikompien auttaminen riippuu vahvemmassa asemassa olevan kulloisestakin mielentilasta, autettavan mediaseksikkyydestä, jopa söpöydestä.

Nyt ei ole kyse enää hiljaisista signaaleista, vaan yhä äänekkäämmästä kuorosta yrityksiä, jotka ottavat kantaa.

Informaatiotulvan ja hälyn keskellä täytyy ajan hermolla olevan yrityksen olla kiinnostavimpien joukossa ja näyttää yhteiskunnallinen vastuunkantonsa. Tuuli voi kuitenkin kääntyä koska vain, jolloin kukaan ei enää välitä tai jaksa tukea sitä hidasta muutosta, jota maailman parantaminen väistämättä vaatii.

Siksi yksityisen rahoituksen rinnalla hyvinvointivaltion ylläpito, kiertotalous, silpomisen vastainen taistelu, tasa-arvotyö, vaativat myös julkista rahoitusta. Vastuullinen yritys on toki lähtökohtaisesti moraalinen voittaja, mutta kauaskantoisemmin katsoen muutama Kurttila ei vielä kesää tee, vaan tarvitsemme yritysvastuulain, joka pistää hyvikset ja pahikset samalla viivalle.

Ranska keulakuvanaan maailmanpelastaja-Macron on lähtenyt tässä jo reippaaseen etunojaan – maassa hyväksyttiin viime vuonna kunnianhimoinen yritysten ihmisoikeusvastuuta koskeva laki.

Janoan lisää hiljaisia signaaleja maailmanparantajayrityksiltä – myös niitä, jotka sanovat, että Suomen turvapaikkapolitiikka ei pelitä, intialaisten maatyöläisten oikeuksia tulee parantaa ja narkkarialkoholisteille hankkia katot pään päälle.

Ennen kaikkea kuitenkin haluan – ihan vain jo varmuuden vuoksi – hyvinvointivaltion, jonka pohjalta rakentuu se hyvä elämä, hyvä Suomi ja hyvä maailma.

Kirjoittaja työskentelee Kepassa kehityspoliittisena asiantuntijana.