”Tein ensimmäiset puoli vuotta 70–80-tuntisia työviikkoja. En muistanut enää asioita, ellen kirjoittanut niitä lapulle, ja lopulta en ymmärtänyt lapuistanikaan enää mitään”, muistelee useammassa suomalaisessa avustusjärjestössä työskennellyt Antti.

Hänen viimeisin avustustyökomennuksensa suuntautui kreikkalaiselle pakolaisleirille, jossa hän työskenteli parin vuoden ajan.

Kymmenen vuotta alalla asiantuntija- ja hallintotehtävissä työskennelleen Antin mukaan avustustyön suurimpia haasteita on se, että työtaakan takia itsestään ei välttämättä jaksa pitää huolta ja elämäntavoista tulee herkästi epäterveellisiä. Kun kollegoiden kanssa vietetään vapaa-aikakin, työstä on vaikea palautua.

Antti esiintyy tässä jutussa pelkällä etunimellä, sillä avustustyön psyykkinen puoli on herkkä aihe.

Hänen kokemuksensa ovat varsin yleisiä. Suuri työmäärä, haastavat olosuhteet ja vaaratilanteet ovat tekijöitä, jotka kuormittavat työntekijöitä ja altistavat nämä työuupumukselle, psyykkiselle oireiluille ja suoranaisille mielenterveysongelmille.

Aiheesta on viime vuosina alettu keskustella yhä enemmän niin julkisuudessa, akateemisessa maailmassa kuin järjestöissäkin.

”Aiemminkin on tiedetty, että nämä ovat rankkoja hommia, mutta tutkimusta on alettu tehdä vasta viimeisen vuosikymmenen aikana. Psyykkiseen hyvinvoinnin heikkenemiseen liittyy paljon häpeää ja oireiden piilottelua. Osa on pelännyt, että jos tunnustaa voivansa huonosti, ei pääse enää kentälle”, kertoo avustustyöntekijöitä valmentava psykologi Juho Mertanen.

Psyykkisen oireilun ennaltaehkäisyn tärkeys on alettu hänen mukaansa ymmärtää suomalaisissa avustusjärjestöissä syvällisemmin vasta viime vuosina.

Masennus on yleistä

Konflikti- ja kriisialueiden avustustyöntekijöiden määrästä maailmalla ei ole tarkkaa tietoa. Suurin osa työntekijöistä on paikallisia ja heistä monet vapaaehtoisia, jotka eivät saa palkkaa.

Suomen kaltaiset länsimaiset avunantajamaat lähettävät kriisialueille ihmisiä etenkin asiatuntija- ja hallintotehtäviin. Osa työskentelee vain muutamia viikkoja kerrallaan kriisien alkuvaiheessa. Heidän tehtäviinsä voi kuulua vaikkapa kenttäsairaalan pystytys, hoitotyö tai paikallisten työntekijöiden kouluttaminen. Osa on komennuksella pidempiä aikoja esimerkiksi hoitamassa avun laajempaa koordinointia.

Tutkimustietoa heidän hyvinvoinnistaan on jonkin verran, mutta ei kattavasti. Esimerkiksi brittiläisen The Guardian -lehden vuonna 2015 tekemässä kyselyssä 79 prosenttia avustustyöntekijöistä kertoi kokeneensa jonkinlaisia mielenterveysongelmia, ja yli 90 prosenttia oli sitä mieltä, että ne liittyvät työhön. Toisen tutkimuksen mukaan vain viidennes avustustyöntekijöistä koki saavansa tukea organisaatioltaan.

Yleistyksiä on vaikea tehdä, sillä se, millä tavalla ja kuinka paljon työ kuormittaa, on yksilöllistä, Juho Mertanen sanoo. Hänen mukaansa kaikissa alan akateemisissa tutkimuksissa on kuitenkin havaittu, että vähintään kymmenellä prosentilla avustustyöntekijöistä on masennus- ja ahdistusoireistoa, ylivirittymistä, työuupumusta, stressioireistoa tai päihdeongelmia.

”Erään tutkimuksen mukaan jopa joka kolmannella on niin paljon oireita, että he voisivat saada masennusdiagnoosin.”

Maailman epäreiluus on raskasta

Useimmille avustustyöntekijöille suoranaisia mielenterveysongelmia ei tule, mutta jokainen reagoi jollakin tavalla. Monesti taustalla ovat haastavat olosuhteet: turvallisesta Suomesta tuleva työntekijä joutuu todistamaan inhimillistä kärsimystä, epäoikeudenmukaisuutta, sairauksia ja kuolemia.

Antti koki erityisen haastavana komennuksen Israelin miehittämällä Palestiinalaisalueella. Asetelma, jossa eriarvoisuus oli ihmisen aiheuttamaa ja helposti ratkaistavissa, otti koville.

”Minusta tuli iloton ja väärällä tavalla vakavamielinen. Lopulta esimieheni ehdotti, että juttelisin jollekulle ulkopuoliselle”, hän kertoo.

Epäoikeudenmukaisuuden todistaminen oli vaikeaa myös Kaisa Loikkaselle, joka työskenteli henkilöstö- ja hallintotehtävissä Lääkärit ilman rajoja -järjestössä Pakistanissa vuosina 2015–2016.

”Koen, että maailman epäreiluus tuli silmille. Oma asema tuntui etuoikeutetulta, sillä kansainvälisten työntekijöiden pesti kestää tietyn ajan, ja sen jälkeen palataan turvalliseen helppoon elämään sillä aikaa, kun paikalliset kollegat jäävät elämään arkea konfliktin keskelle. Se välillä ahdisti”, hän kertoo.

Järjestöllä on 47 000 avustustyöntekijää, joista 40 000 paikallisia.

Nykyisin Suomen Lääkärit ilman rajoja -järjestön henkilöstöpäällikkönä työskentelevä Loikkanen purki kokemuksensa Suomeen palattuaan psykologin kanssa.
Se on tärkeää, sillä muuten kokemukset voivat jäädä kummittelemaan ja aiheuttaa vakavampia ongelmia.

”Inhimillisen hädän näkeminen voi herättää avuttomuuden tai voimattomuuden tunteita tai jopa muuttaa maailmankuvaa. Ihminen voi kokea kyynistymistä tai irrallisuuden kokemusta”, psykologi Juho Mertanen kuvailee.

Vaaraan tai väkivallan kohteeksi joutuminen henkilökohtaisesti voi johtaa vielä vakavampiin seurauksiin.

”Suoran uhan alla oleminen voi aiheuttaa ylivireystyyppistä oireistoa. Jos pitää jatkuvasti pelätä tai joutuu itse uhriksi, seurauksena voi olla traumatyyppistä oireilua. Läheltä piti -tilanteet saattavat jäädä kummittelemaan flashback-kokemuksina, jotka eivät pääse laantumaan. Joillekin voi tulla esimerkiksi masennuksen oireita tai eristäytymistä”, Mertanen kertoo.

Muun muassa Haitilla, Jordaniassa, Liberiassa ja Palestiinalaisalueella työskennellyt Antti kertoo joutuneensa esimerkiksi tilanteesiin, joissa on tulitaistelun tai kidnappauksen uhka. Hän kuitenkin muistuttaa, että suuremmassa vaarassa ovat aina paikalliset työntekijät.

Hän ei koe traumatisoituneensa vaaratilanteista eikä työstä muutenkaan.

”Osaan suhtautua asioihin realistisesti. Ajattelen, että niin kauan kuin teen parhaani, loppu ei enää ole minun ongelmani. Moni muu ei pysty samaan vaan antaa tilanteen mennä ihon alle.”

Sankari ei saa murtua

Traumoja yleisempi avustustyön vaara on työmäärä. Rahoittajat vaativat paljon tuloksia lyhyessä ajassa, ja siksi monet avustustyöntekijät joutuvat paiskimaan töitä lähes kellon ympäri. Paine on kasvanut viime vuosina, kun kriisit ovat mutkistuneet ja työ samaan aikaan muuttunut ammattimaisemmaksi.

”Rahoittajilta tulee yhä kovempia laatukriteereitä. Ne ovat hyvästä, sillä ne kehittävät työn sisältöä, vaikuttavuutta ja laatua, mutta varsinkin humanitaarisissa tilanteissa tuntuu välillä, että perustyön tekeminen unohtuu.  Ristipainetta on paljon”, sanoo Kirkon Ulkomaanavun humanitaarisen avun päällikkö Eija Alajarva.

Juho Mertasen mukaan avustustyöntekijöiden on usein vaikea huomata pikkuhiljaa kertyvää stressiä. Kun ympärillä on hätää kärsiviä ihmisiä, voi olla vaikeaa pyytää apua itselleen.

Lääkärit ilman rajoja -järjestön Kaisa Loikkasen mukaan tällainen on jo väistymässä.

”Se on klassinen auttajan dilemma, mutta nykyään yhä enemmän puhutaan siitä, ettei omasta jaksamisesta huolehtiminen ole itsekästä. On tärkeää huomata ensimmäiset hälytysmerkit siitä, kun alkaa olla liian kuormittunut.”

Myöskään Antti ei ole kokenut, ettei omasta jaksamisesta saisi puhua, mutta hän tunnistaa silti ongelman.

”Avustustyöntekijyyteen kuuluu kyllä perinteisesti sankarin eetos, ja siihen taas sopii huonosti ajatus kentällä flippaamisesta”, hän myöntää.

Järjestöt seuraavat jaksamista

Juho Mertasen työhön kuuluu antaa jaksamis- ja mielenterveyskoulutusta avustustyöhön lähteville. Hän myös pitää etävastaanottoa avustustyöntekijöille ja hoitaa kotimaahan palanneita.

Hänen mukaansa monien suomalaisjärjestöjen haasteena on se, että ne tietävät kyllä, mitä tehdä, jos työntekijä joutuu poikkeukselliseen tilanteeseen, mutta osaaminen pitkäaikaisen kuormituksen ehkäisemisessä on vasta muotoutumassa.

”Psyykkistä hyvinvointia pitää rakentaa aktiivisesti, seurata ja mitata. On käytävä jo etukäteen läpi sitä, miten ihmiset reagoivat ja miten he toivovat, että heihin ollaan yhteydessä. Ei pidä antaa tukea vain silloin, kun jotakin tapahtuu vaan pitäisi kysyä tietyin väliajoin, miten ihmisellä menee”, hän sanoo.

Järjestöjen mukaan tähän suuntaan ollaan jo menossa.

Kaisa Loikkanen kertoo, että Lääkärit ilman rajoja -järjestössä lähetetään kaikki avustustyöntekijät valmistavalle kurssille, jolla käsitellään myös henkistä hyvinvointia sekä stressin merkkien tunnistamista.

Työntekijät tapaavat ennen lähtöä sekä paluun jälkeen psykologin ja heillä on myös mahdollisuus etävastaanottoon komennuksensa aikana. Lisäksi palaajille järjestetään yhteinen tilaisuus, jossa he voivat keskustella keskenään. Paikan päällä apua saa paikallisen tiimin terveyskoordinaattorilta.

Kirkon Ulkomaanavun toimintatapoihin taas kuuluu, että ennen kentälle lähtöä työntekijöiden kanssa käydään läpi oman hyvinvoinnin hoitamiseen liittyvät asiat, Eija Alajarva kertoo. Vapaaehtoiset saavat oman lähtökoulutuksen. Työntekijöille nimetään joko paikan päältä tai Helsingistä esimies, jonka kanssa pidetään yhteyttä ja käydään läpi jaksamiseen liittyviä asioita. Tarvittaessa käytössä on työterveyshoitaja.

”Meillä on omat muodollisuudet, mutta yritämme myös herkällä korvalla seurata ihmistä. Ei niin, että oletetaan, että kun ihminen on kolunut maailmaa monta kymmentä vuotta, hän ei enää tarvitsisi apua.”

Työntekijöiden jaksamista suojellaan myös sillä, että akuutteja kriisejä hoitamaan lähtevät ovat paikalla vain muutaman viikon, sillä työtä tehdään lähes vuorokauden ympäri. Pidemmillä komennuksillakin ihmiset passitetaan tietyin väliajoin lomalle varsinaisen kohdealueen ulkopuolelle.

Kollegat ymmärtävät parhaiten

Antin ja Kaisa Loikkasen mielestä tärkeintä on kuitenkin vertaistuki, jota saa kollegoilta Suomessa ja paikan päällä.

”Se on ehkä kaikkein tärkein tuen muoto, sillä ei tästä pysty keskustelemaan kuin sellaisten ihmisten kanssa, jotka ovat kokeneet saman”, Antti toteaa.

Häntä vuosien avustustyökokemus ei ole saanut kyynistymään.

”Se on vähän sellainen ’vässykkävaihtoehto’. Olen paljon kiinnostuneempi ihmisistä, jotka ajattelevat, että he pystyvät saamaan jotakin muutosta aikaan maailmassa kuin niistä, jotka sanovat, että minä olen ollut kaikkialla ja tiedän, ettei mikään tule onnistumaan. Mikä on helpompaa kuin sanoa niin?”