Suomen terveydenhuoltojärjestelmä on mutkikas. Julkisen terveydenhuollon lisäksi meillä on yksityiset terveyspalvelut, työterveyshuolto ja lisäksi vielä opiskelijoiden YTHS.

Potilaan näkökulmasta näyttää siltä, että parempaa ja nopeampaa hoitoa saa usein se, joka pystyy käyttämään mahdollisimman montaa näistä kanavista hoitoon päästäkseen. Mitä useampaa voi hyödyntää, sitä nopeammin saa hoitoon ensikontaktin, ja sitä nopeammin voi saada esimerkiksi lähetteen jatkotutkimuksiin.

Tämä taas tarkoittaa sitä, että hoitoa eivät välttämättä saa ne, jotka sitä eniten tarvitsevat, vaan ne, joilla on eniten liikkumavaraa eri kanavien välillä. Monikanavaisen mallin väliinputoajia ovatkin he, jotka ovat pelkästään yhden kanavan – käytännössä julkisen terveydenhuollon – varassa: köyhät, työttömät ja eläkeläiset.

Onko monikanavainen terveydenhuoltojärjestelmä, jota vain osa väestöstä pystyy hyödyntämään täysin, hyvinvointivaltion kannalta toimiva?

Ilmo Keskimäki on työskennellyt suomalaisen terveydenhuollon parissa 1980-luvulta alkaen ja toimii nykyään Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen (THL) tutkimusprofessorina. Hän on alun perin valmistunut lääkäriksi ja on tutkinut terveydenhuoltoa ja terveydenhuollon järjestelmien toimivuutta Suomessa.

Hänen mukaansa muutokset, joita suomalaiseen terveydenhuoltojärjestelmään on tehty viime vuosikymmeninä, ovat monimutkaistaneet järjestelmää, hajauttaneet sitä ja tehneet sen järkevästä uudistamisesta todella hankalaa – tai jopa mahdotonta.

Moni jää ilman hoitoa

Teollisuusmaiden yhteistyöjärjestön OECD:n tilastojen mukaan Suomen väestöstä noin 6,5 prosenttia koki vuonna 2022 jääneensä ilman jotakin terveydenhuollon palvelua. Osuus oli lähes kolme kertaa suurempi kuin EU:n keskiarvo. Pienituloisista näin koki noin kymmenen prosenttia, suurituloisista noin viisi prosenttia.

Ilmiön taustalla ovat Keskimäen mukaan esimerkiksi terveyskeskuksien pitkät jonot. Niiden yksi juurisyy ovat pienet lääkärimäärät suhteessa koko ajan ikääntyvään väestöön.

”Rikkinäiset” työmarkkinat hankaloittavat lääkärien rekrytoimista entisestään. Haastavan työn tekeminen ei välttämättä ole lääkäreille taloudellisesti kannattavaa.

”Työmarkkinoiden pitäisi toimia siten, että vaativasta työstä maksetaan parempaa palkkaa. Nyt se ei kuitenkaan pidä paikkaansa. Monet lääkärit tekevät esimerkiksi etälääkäritöitä, jotka ovat suhteellisen yksinkertaisia eikä potilasmateriaali ole kovinkaan vaikeata. Sellaisessa hommassa on hyvin vähäinen vastuu, ja se on luultavasti lääkärintöistä parhaiten palkattua tällä hetkellä”, Keskimäki sanoo.

Julkinen ja yksityinen puoli kilpailevat keskenään vähäisestä työvoimasta. Yksityinen puoli on kuitenkin etulyöntiasemassa, sillä siellä esimerkiksi työntekijän mahdollisuudet vaikuttaa omiin työolosuhteisiinsa ovat paremmat. Julkisen puolen rekrytointivaikeudet taas heijastuvat potilaisiin hoidon huonona saatavuutena, kuten pitkinä jonotusaikoina.

Työterveysjärjestelmä ei toimi

Yksi erikoisimmista terveydenhuoltojärjestelmistä Suomessa on työterveydenhuolto. Keskimäen mukaan järjestelmässä on piirteitä, joiden kuka tahansa terveydenhuoltotutkija voisi sanoa johtavan tehottomuuteen, kustannusten kasvuun ja laadun huononemiseen.

Keskimäen mukaan ongelmana on esimerkiksi se, että työterveydenhuollon järjestäjät, eli työnantajat, ovat pieniä, eikä niillä ole riittävästi osaamista ymmärtääkseen, millaisia terveydenhuollon palveluita ne tilaavat.

Työterveyspalveluiden tilaaminen on työnantajille taloudellinen riski. Se tarkoittaa, että työnantaja saattaa esimerkiksi tilata palveluita hinnan perusteella toimivuuden sijaan. 

Työterveyshuoltoa ei myöskään ole Keskimäen mukaan arvioitu  kunnolla.

”Ongelmana on myös se, että työterveyshuolto ei ole läpinäkyvä järjestelmä. On vaikeaa saada tietoa sen toiminnasta. Toki jonkin verran sitä on kertynyt, mutta tähän mennessä aika vähän.”

Uudistamiseen tarvitaan kokonaisvisio

Terveydenhuollon järjestämisen sotkuinen historia avaa hieman sitä, miksi järjestelmä on kehittynyt hajanaiseksi ja epäkäytännölliseksi.

Kun suomalaisen terveydenhuoltojärjestelmän suunnitteleminen alkoi 1950-luvun lopulla, oli hyvin epävarmaa, mitä mallia tuleva terveydenhuollon järjestelmä tulisi käyttämään. Suomi oli tähän aikaan terveydenhuollon kannalta muusta Euroopasta pahasti jäljessä, joten paineet uudistaa ja parantaa järjestelmää olivat kovat.

Aluksi Suomeen oli tarkoitus luoda keskieurooppalainen vakuutuspohjainen malli. Esimerkiksi Saksassa suurin osa julkisen terveydenhuollon rahoituksesta tulee työnantajien ja työntekijöiden maksamista sairausvakuutusmaksuista.

1960-luvulla ajatukset alkoivat kuitenkin muuttua, ja 1970-luvulle tultaessa päätettiinkin luoda Suomeen toisen mallin mukainen kansallinen, kuntapohjainen terveydenhuoltojärjestelmä, eli terveyskeskukset.

”Vakuutusjärjestelmän perusteille ei oikeastaan tehty mitään. Palvelujen käytön rahoittamista jatkettiin edelleen myös sitä kautta, ja sitten perustettiin vielä tämä seuraava ongelmallinen järjestelmä eli työterveyshuolto”, Keskimäki kuvailee.

Suomen nykyinen terveydenhuoltojärjestelmä on kriisiytynyt Keskimäen mukaan pitkälle, ja vasta viime aikoina se on saanut osan vastuullisista tahoista varpailleen ja miettimään jakautuneen terveydenhuoltomallin toimivuutta.

”Tällä hetkellä käydään erilaista keskustelua siitä, minkälaisia visioita sosiaali- ja terveydenhuollon kehittämiselle oikeastaan voitaisiin asettaa. Eduskunnassa on käynnistelty projektia, jossa arvioitaisiin tätä monikanavaista mallia ja sen vaikutuksia sosiaali- ja terveydenhuollon toimintaan.”

Keskimäki toivoo, että terveydenhuollon uudistuksia päästäisiin tarkastelemaan uudelta pohjalta. Kaikki tähänastiset uudistukset, kuten sote-uudistus, ovat keskittyneet pelkästään julkisen puolen toimintaan.

”Voi ajatella, että vaikka julkiselle terveydenhuollolle tehtäisiin mitä tahansa, niin meillä säilyy ongelma, joka on se kokonaisjärjestelmä.”

Minkälaiseen suuntaan järjestelmä on sitten menossa? Keskimäki ei ole asian suhteen täysin toivoton, mutta uudistaminen ei hänen mukaansa tule olemaan helppo prosessi.

”Ratkaisuja on, mutta tarvitaan kokonaisvisio. Ehkä tärkeintä on se, että päästään ajattelemaan tätä palvelujärjestelmää kokonaisuutena sekä yksityisen, perusterveydenhuollon että myöskin työterveyspalveluiden kannalta.”

Kirjoittaja on Metropolia-ammattikorkeakoulun opiskelija.