Jengit, rikollisuus ja maahanmuuttajataustaiset nuoret. Tällaisia mielikuvia saattaa monelle tulla, kun puhutaan Itä-Helsingistä.

”Armeija-aika Parolannummella oli silmiä avaava kokemus. Kun muut nuoret kuulivat, että olen Itä-Helsingistä, oli monella paikasta mielikuva pelottavana paikkana, vaikka he eivät olleet edes koskaan käyneet alueella. Ymmärsin silloin, miten vahvasti media on luonut mielikuvia koko valtakunnan tasolla”, kertoo palkittu valokuvaaja Karun Verma, 23.

Vuosaaressa kasvanut Verma halusi tutkia aihetta valokuvan avulla ja tuoda esille oman näkökulmansa. Syntyi teossarja Pelätyt nuoret, jossa hän kuvasi Itä-Helsingin nuoria heidän omilla ehdoillaan.

Teossarja on tähän mennessä ollut esillä muun muassa Amos Rexin Generation 2023 -näyttelyssä, kulttuurikeskus Caisassa keväällä 2024 sekä viime kesänä Kiasma-teatterin URB-kaupunkifestivaalilla. Hän sai tänä syksynä työnsä ansiosta myös Nuorten rauhapalkinnon.

”Idea syntyi ristiriidasta, jota koin. Itse koin Vuosaaren turvallisena paikkana kasvaa. Kun huomasin, miten Itä-Helsingistä ja rodullistetuista nuorista puhutaan, syntyi vahva halu sanoa jotain omaa yhteisöstä tulevana ihmisenä. Huomasin teosta tehdessäni, että nuoret, joita kuvasin, jakoivat samoja ajatuksia. On ongelmallista ja toiseuttavaa, jos nuorten oma näkökulma ei mediassa tai julkisessa keskustelussa kuulu.”

Osa valokuvissa esiintyvistä nuorista on pukeutunut uhmakkaasti, peittäen kasvonsa. Kuvissa he katsovat suoraan häpeilemättä kohti kameraa.

”Tietynlainen uhmakkuus on kuulunut nuoruuteen kautta aikojen etnisestä taustasta riippumatta. Uhmakkaasta ulkonäöstä huolimatta nuorilla ei ollut ’pahat mielessä’”.

Verma halusi kuvissaan myös kääntää katseen vastakkaiseen suuntaan. Kun nuoret katsovat suoraan kameraan, kuvapinnan läpi he katsovat ikään kuin takaisin kohti katsojaa.

”Katseella halusin kääntää narratiivin toisin päin: mitä nuoret ajattelevat meistä? Samalla halusin hälventää vastakkainasettelua ja luoda dialogia.”

Harrastuksesta uraksi

Valokuvaus ei ollut Karun Vermalle urahaave, jota hän olisi lapsena pohtinut tosissaan. Akateemiset vanhemmat kannustivat akateemiselle uralle, ja taiteenlajeista musiikki oli pitkään ykkössijalla.

Tällä hetkellä Helsingin yliopiston taiteiden tutkimuksen maisteriohjelmassa opiskelevalle Vermalle valokuvaus oli alun alkaen harrastus, ja hän kertoo olevansa siinä itseoppinut.

”Aloitin valokuvaamisen lukiossa, kun kuvasimme ystävieni kanssa toisiamme Instagramiin. Alusta alkaen halusin kuvata järjestelmäkameralla, sillä halusin kuvista laadukkaita ja uskottavia.”

Verma huomasi viihtyvänsä enemmän kameran takana kuin edessä. Taidot kehittyivät nopeasti. Alla oli yksi valokuvauksen kurssi lukiosta, mutta suurimmalta osin Verma opetteli valokuvauksen tekniikan ja henkilökuvaamisen itse.

”Vasta nyt, kun on tullut onnistumisia ja näyttelyitä, kaikki tuntuu enemmän todelta. Tuntuu myös todella merkitykselliseltä saada tunnustus työstä, jota on lähtenyt tekemään aivan yksin omien ideoiden pohjalta.’’

Samaistumispintaa

Lapsena Verma ei kokenut olevansa erilainen. Hän koki vahvasti olevansa osa yhteisöä, kuten kuka tahansa, vaikka suomalais-intialaisena myös hän kuuluu rodullistettujen nuorten miesten viiteryhmään.

”Vasta kun siirryin Vuosaaren peruskoulusta yläasteelle Kruununhakaan ja sieltä vielä lukioon Viikin Norssiin, huomasin, että eri etnisistä taustoista tulevat ihmiset vähenivät ympäriltäni. Mutta havahduin rakenteelliseen rasismiin vasta paljon myöhemmin.”

Taustansa vuoksi Verma kokee, että nuorten oli helppo avautua juuri hänelle. Hän lähestyi nuoria julkisilla paikoilla, kuten metroasemilla ja kauppakeskuksissa, jossa he viettävät vapaa-aikaansa. Molemminpuolinen luottamus syntyi nopeasti.

”Kun kerroin heille, mikä mediakuvassa on mielestäni väärin ja mihin teoksellani pyrin, löysivät he hyvin nopeasti samaistumispintaa. Meillä oli samat ajatukset ja tavoitteet.”

Verman mukaan nuoret ovat hyvin tietoisia siitä, mitä heistä puhutaan ja minkälaisia katseita heihin kohdistuu.

”Kyllä he tietävät, että heitä saatetaan katsoa vinoon, kun he hengailevat julkisissa tiloissa. Mutta eivät he välitä, sillä eivät he itse koe tehneensä mitään väärää.”

Se, että teos oli valittu Amos Rex Generation 2023 -näyttelyyn, innosti nuoria Verman mukaan toki myös.

“Pystyin sanomaan nuorille, että he saattavat saada kuvansa museon seinälle ja näkyä laajalle yleisölle.”

Kaikki eivät voi huonosti

Rodullistettujen nuorten miesten mediakuvassa on moni asia pielessä, mutta miten kuvaa tulisi sitten muuttaa?

”Ei tulisi ainakaan tyytyä uutisoimaan vain siitä, miltä rikostilastot tai koulupudokkuus näyttävät, vaan median tulisi pureutua syihin siellä taustalla. Miksi näin on?” Verma haastaa.

Median tulisi Verman mukaan myös tiedostaa haasteet, joita rodullistetuilla nuorilla on, kuten rakenteellinen rasismi.

”Jos nuorella on sellainen olo, ettei hänestä välitetä, eikä hänen ääntään haluta kuulla tässä yhteiskunnassa, ajaudutaan helposti siihen, että nuori kääntyy yhteiskuntaa vastaan. Jos ajatellaan, että nämä nuoret ovat pahantekijöitä, ei päästä pitkälle. Sen sijaan, että puhutaan ja huolestutaan nuorisorikollisuuden kasvusta, pitäisi miettiä, miten nuoret saadaan voimaan paremmin.”

Verma haluaa kuitenkin muistuttaa, etteivät kaikki nuoret, edes rodullistetut, voi huonosti. Nuoria ei pidä nähdä huonovointisena ja toivonsa menettäneinä ihmisryhmänä.

“Monet elävät hyvää elämää, heillä on mahdollisuuksia ja he kokevat pystyvänsä vaikuttamaan. Sellainen luo optimismia.”

Optimismia ja tulevaisuudenuskoa on myös Vermalla.

“Minulla on paljon haaveita ja suunnitelmia. Kun on päässyt tekemään todella hienoja asioita jo näin nuorena, on sellainen olo, että uskaltaa haaveilla tosi isosti. Tuntuu, että mikä tahansa on mahdollista.

Tulevaisuudessa Vermaa kiinnostaa muoti- ja lehtikuvaus sekä kuvajournalismi. Seuraavaksi suunnitelmissa on kuitenkin tutkia syvemmin omia juuria.

“Oman taustan kautta haluaisin tutkia myös sitä, millaisia erilaisia taustoja suomalaisilla ja Suomessa asuvilla ihmisillä voi olla, ja purkaa sitä kautta käsitystä suomalaisuudesta. Ulkomaalaistaustaisuus on hyvin latautunut ja eriarvoistava käsite. Teoksessa haluaisin tutkia sitä, miten voisimme paremmin arvostaa myös muita taustoja, eikä nähdä niitä uhkana Suomessa.”

Kirjoittaja on freelance-toimittaja.