Palestiinalaispakolaisten leirillä Nahr El Baredissa kulkiessa näkee murskana olevia sekä keskeneräisiä rakennuksia siellä täällä. Ne muistuttavat vuodesta 2007. Silloin tämä Pohjois-Libanonissa oleva pakolaisleiri tuhoutui täysin Libanonin armeijan ja Fatah al-Islam -järjestön taistelussa.

Moni kaipaa leiriä sellaisena kuin paikka oli ennen tuhoa: kadut olivat kapeampia mutta asunnot tilavampia. Niin oli parempi, koska moni ei löydä juurikaan syitä viettää aikaa ulkona. Myös ihmismielet ovat murskana. Lapsillekin raivotaan herkästi heidän leikkiessään kaduilla.

Kovaa työtä koulutuksen eteen

Nahr El Baredissa asuva Ibtisam Loubani on seitsemän lapsen äiti. Lapsista nuorin käy seitsemättä luokkaa, vanhimmat kaksi ovat yliopistossa.

”Kaikki lapseni opiskelevat”, Loubani sanoo ensimmäiseksi.

Siitä onkin syytä olla ylpeä. Vaikka Libanonissa lähes kaikki palestiinalaiset aloittavat koulun, paljon lapsia tippuu pois jo nuorella iällä. Yliopistotutkinto on hieman yli kuudella prosentilla.

Vanhemman tuki on korvaamatonta opiskelussa. Loubanin päivä alkaa aamiaisen valmistuksesta, sitä seuraavat muut kotityöt ja lounaan tekeminen koulusta palaaville. Työkseen Loubani antaa yksityisopetusta pakolaisleirissä, mihin kuluu loppupäivä.

Puurtamisesta huolimatta varat eivät millään tahdo riittää. YK:n palestiinalaisjärjestö UNRWA:n kouluissa opiskelu on lukion loppuun saakka maksutonta. Kuluja kuitenkin tulee esimerkiksi oppimateriaalin kopioimisesta.

Yliopistossa vastassa ovat lukukausimaksut ja matkakulut. Loubani lainaa usein rahaa, jonka takaisinmaksu onnistuu UNRWA:n avustuksen tullessa. Apu on 10 dollaria kuukautta kohden kullekin perheenjäsenelle. Sen saa kolmen kuukauden välein.

Loubani itse on opiskellut kymmenen luokkaa, minkä jälkeen hän meni naimisiin ja lopetti koulun. Mies sairastaa skitsofreniaa ja asuu arvaamattoman käytöksensä takia erillään muista.

”Itse asiassa kaikki arjessa on vaikeaa. Olen kuitenkin onnellinen, sillä rakastan lapsiani ja olen ylpeä heistä. Oma unelmani on, että lapseni voisivat toteuttaa haaveensa kaikista haasteista huolimatta.”

Vuosikymmeniä väliaikaisuutta

Libanonissa on nykyisin kaksitoista palestiinalaisleiriä ja palestiinalaisia on noin 250 000. Palestiinalaiset joutuivat pakenemaan kotimaastaan naapurimaihin, pääosin Libanoniin, Syyriaan ja Jordaniaan, vuonna 1948 Israelin valtion perustamisen alta. Nakba on palestiinalaisten käyttämä sana noista tapahtumista. Tämä arabiankielinen sana tarkoittaa katastrofia.

Libanoniin paettiin Palestiinan pohjoisosista. Moni lähti kotoaan mukanaan pelkkä avain luullen palaavansa parin viikon kuluttua.

Paosta on nyt runsaat 70 vuotta. Pakolaisleirit ovat muuttuneet telttakylistä betonilähiöiksi. Väliaikaisuus näkyy silti kaikkialla. Leireissä rakennusten ulkopuolella risteilee sähköjohtoja. Kaduille vuotaa vettä huonokuntoisista putkistoista ja katoilla olevista tankeista.

Beirutissa sijaitsevat Shatila ja Bourj Al-Barajneh ovat palestiinalaisleireistä ahtaimpia. Rakennukset ovat paikoin niin korkeita ja lähellä toisiaan, ettei katutasoon pääse päivänvaloa. Pohjois-Libanonissa sijaitsevaan Nahr El Barediin liikkuminen on rajoitettua. Ennen vuotta 2007 leiriin tuli väkeä kaupantekoon läheisistä libanonilaiskylistä, mutta nykyisin vierailuun on haettava lupa armeijalta.

Ulkomailla elävistä palestiinalaispakolaisista juuri Libanonissa pakolaisten asema on kaikkein heikoin. Syyriassa ja Jordaniassa palestiinalaisilla on kansalaisoikeudet, Libanonissa ei. Taustalla on muun muassa libanonilaisen politiikan jakautuminen kristittyjen, shiia- ja sunnimuslimien valtablokeiksi. Sunnalaisten palestiinalaisten mukaantulo esimerkiksi vaaleihin horjuttaisi vanhoja rakenteita.

Kymmenten ammattien harjoittaminen on palestiinalaisilta kiellettyä muulla kuin leireissä. Palestiinalaiset eivät saa työskennellä esimerkiksi lääkäreinä tai insinööreinä. Yli 70 prosenttia työssä olevista harjoittaa käsityöammatteja, kauppaa tai on palvelualalla. Työt ovat usein epävirallisia ja satunnaisia. Suurin osa työllistää itse itsensä.

Riittävästi toimeentuloa maustekaupasta

El Bussin pakolaisleirissä, Etelä-Libanonissa, 60-vuotias Ghali Ramzi Kaddoura valmistaa talvisia mausteita. Etupäässä myyntiin menee zaatar-mausteseosta ja tahnamaista chiliä. Työtilat ovat kotona: yrttejä kuivuu makuuhuoneessa, ja parvekkeelta löytyy laite niiden murskaamista varten.

Työvaiheista mieluisin, zaatarin kerääminen, tapahtuu kuitenkin vuoristossa. ”Jos en pääsisi vuorille, tulisin äkäiseksi ihmiseksi”, Kaddoura hymyilee. ”Poimimaan mennään aina porukalla.”

El Bussin pakolaisleiriin naisen toi avioliitto, jonka hän solmi ollessaan 17-vuotias. ”Pian, 18-vuotiaana, sain ensimmäisen lapseni.”

Kaikki kahdeksan lasta ovat nyt aikuisia. Kuusi heistä on lähtenyt ulkomaille työn tai avioliiton takia. Kaksi asuu kotona ja auttaa äitiään työssä mausteiden parissa.

El Buss on verrattain avoin ja rauhallinen pakolaisleiri. Asukkaita on yli 10 000, kun ruuhkaisimmissa leireissä ihmisiä asuu jopa yli 30 000. Sisään El Bussiin voi myös kävellä helposti, pitää vain ohittaa kulkuteiden eteen asetetut betonimöhkäleet.

Kaddouran elämään on kuulunut myös menetyksiä, kun aviomies kuoli sydänsairauden uuvuttamana. ”Sen jälkeen sain järjestöiltä apua, esimerkiksi laitteen, jolla murskata mausteita. Tavoite oli, että voisin tuoda rahaa perheeseen.”

Nykyisin mausteet työllistävät hänet täysipäiväisesti. ”Tein kovasti työtä oppiakseni työn, mutta mausteilla tienaa hyvin.”

”Myyn mausteita kotoa käsin. Asiakkaita tulee leiristä ja ulkopuolelta. Tosiaan, myös ulkopuolella tiedetään, että työskentelen mausteiden parissa! Ihmiset puhuvat tästä toisilleen”, Kaddoura kertoo.